Tylypahka AM

Guelphin sää ei millään muotoa vastannut Taran kuvaa jouluaatosta. Aamupäivällä alkanut hyinen tihkusade ei ottanut loppuakseen, eikä radion sääennuste luvannut jouluisempaa ilmaa. Toisaalta sää ei ollut koskaan ollut Taralle minkäänlainen este, jos tämä oli päättänyt tehdä jotain.
Britanniassa Tara oli tehnyt vain muutaman juoksulenkin ja nekin aikaisin aamulla, mikä ei ollut hänelle paras juoksuaika (ellei hän sitten juossut kykenemättömyydestä nukkumaan). Nyt kello lähenteli iltaviittä ja vaikka taivaalta satoi edelleen räntää, sulki Tara ulko-oven takanaan ja suuntasi Riverside Parkiin, joka oli odotetusti typötyhjä. Ulkona vallitseva pimeys, jouluaatto ja kurjan syksyinen sää saivat ihmiset pysymään kotona sisätiloissa. Vain muutama sinisorsa kyhjötti joen penkereellä sulkiensa suojassa ulvovalta viimalta. Taivas oli musta ja huolimatta huonosta näkyvyydestä Tara kiihdytti askeleitaan kevyeen juoksuun. Puistossa ei juuri ollut valaistusta, ja Tara saattoi vain toivoa pystyssä pysymistä sateesta kostealla polkukivetyksellä. Ja vaikka kaatuisinkin, on vain noustava pystyyn, Tara ajatteli ylittäessään Speed Riverin liukastellen kävelysillan puupinnalla.

Myöhemmin samana iltana Tara asteli hiljaisen talonsa portaita alakertaan kuuman kylvyn jälkeen, jonka noita totta vie oli ansainnut palatessaan lenkiltään vettä noruen hytisevänä ja ääni pihisten. Tara tiesi hyvin, ettei lenkin tekeminen tällä ilmalla ollut järkevää, mutta hän ei ollut välittänyt siitä seikasta. Aina ei tarvinnut, vaikka järjellinen pohdinta kieltämättä olisi ollut joskus viisasta. Tara naurahti ääneen muistoille tilanteista, joita tästä ajatusketjusta palautui mieleen.
Hetkeksi Tara jäi seisomaan portaiden alapäähän, keskelle Matthewsien kaupunkitaloa jästien asuinalueella, ja yritti tehdä jonkinlaista suunnitelmaa omasta jouluaaton vietostaan. Äiti ja Shaun olivat lähteneet jouluksi Matthewsien kotikartanoon, Greenhill Citadeliin, Quebecin provinssiin (jonne myös Barellien kartano aikanaan rakennettiin). Yhtälailla Tara olisi voinut lähteä tervehtimään isovanhempiaan, mutta samasta syystä, josta Shaunkin olisi mielellään jäänyt pois, sai Tara luvan jäädä kotiin. Kukaan kolmesta Marilyn Driven asukista ei koskaan maininnut sanallaankaan rouva Jacoba Matthewsista mitään, mutta kaikki tiesivät, etteivät he kyseisen rouvan takia olisi halunneet pidemmäksi aikaa Greenhill Citadeliin. Tara tiesi, että äiti velvollisuudentunnosta paimensi lapsiaan vierailulle isovanhempien luokse – ja samalla ylläpiti sietokykyään oman äidinsä oikuille. Se vähä, mitä Tara rouva Matthewsia tunsi, sai hänet entisestään ihailemaan äidin rauhallista suhtautumista ja kärsivällisyyttä, sillä olihan Elsebet Matthews asunut kotikartanossaan melkein kaksikymmentä vuotta.
Shaun-parka, Tara ajatteli ja virnistäen käveli keittiöön pyyhe hiuksissa. Hän laittoi teeveden lämpenemään liedelle, ennen kuin palasi yläkertaan vaihtamaan kylpytakin college-housuihin ja T-paitaan. Aluksi hän oli ajatellut, ettei häntä haitannut lainkaan olla jouluna yksin, mutta uudelleen asiaa pohtiessaan Tara tuli siihen tulokseen, että mukava seura olisi ollut tervetullutta. Käytännössä yksin vietettyjä jouluja nimittäin oli takana useita ja suurimmalti osalti myöskin ankeita. Viimeiset vuodet olivat sen sijaan olleet melko miellyttäviä aikaisempiin verraten, lukuunottamatta kolmen vuoden takaista ankaraa flunssaa, sietämätöntä huolta kaksi vuotta takaperin ja edellisen vuoden aivotärähdystä. Tara pysähtyi kesken liikkeen kiskoessaan sukkia jalkaansa ja kurtisti kulmiaan. Tänä vuonna varmaan kaadun portaissa. Asialle ei olisi saanut naureskella, mutta Tara ei voinut mitään huulille kipuavalle, vinolle hymylle. Edellä mainituista tapauksista huolimatta noita totesi, että mikä tahansa seura voittaisi kasvattiperheessä kärsityt joulut.

Alakerrassa vesipannu vihelsi ja rikkoi siten talossa vallitsevan hiljaisuuden. Rivitaloasunnon seinänaapurit olivat molemmat lähteneet jouluksi muualle, myös viereinen velhoperhe. Tara loikki tapansa mukaan portaat alas, jo autuaasti unohtaneena ajatuksensa hetkeä aikaisemmin, ja siirtyi teensä kanssa olohuoneeseen. Hän kohensi takassa rätisevää tulta, laittoi äidin gramofonin soittamaan klassista äänilevyä, kokeili teetä: liian kuumaa. Selasi parannustaikuuspainotteista kirjahyllyä, kurkisti verhojen välistä autiolle kadulle, kokeili uudelleen teetä: edelleen liian kuumaa. Taralla meni yllättävän kauan tajuta oma levoton toimintansa. Hän ei odottanut ketään saapuvaksi, eikä luvassa ollut mitään muutakaan suunnitelmallista, mutta Tara ei siitä huolimatta – tai kenties juuri siitä syystä – pystynyt pysymään aloillaan. Hän seisoi puulattialla puolessa välissä ikkunasta keittiön oviaukkoon kädet puuskassa ja otsa rypyssä. Mistä moinen? Ei hänellä tavallisesti ollut mitään ongelmaa välittämättä olemisessa. Vai saattoiko hän todellakin tuntea itsensä yksinäiseksi? Tara ravisti päätään (jonka johdosta muisti, että olisi syytä setviä hiuspaljous harjalla auki). Ei, ei sellainen ole mahdollista. Lopulta tuon omituisen tunteen olematta hellittämättä otettaan Tara kipaisi hakemassa omasta huoneestaan harjan ja asettui sohvannurkkaan kaivettuaan ensin äidin valokuva-albumit esiin olohuoneen lipastosta. 
Harja liukui epätasaisesti kiharassa ja takkuuntuneessa tukassa. Samalla Tara selasi albumipinoa, jonka pohjimmainen oli pienempi ja paksumpi kuin muut, eikä hän ollut mielestään nähnyt sitä ennen. Avatessaan albumin Tara katsoi hetken hailakkaa 90-luvun valokuvaa, ennen kuin tajusi ketkä valokuvassa hymyilivät. Äiti ja isä. Ensimmäinen liikkuva valokuva isästä, minkä Tara oli ikinä nähnyt. Molemmat olivat nuoria, koulukaavuista päätelleen vielä oppilaita. Poikansa menetyksen jälkeen rouva Eudora Barell oli tunnekuohuissaan ja häpeässään hävittänyt kaikki valokuvat, mitä hänellä oli tallessa, joten Tarakaan ei ollut niitä ehtinyt myöhemmin nähdä. Toki Taralla oli jästikameralla otettuja kuvia hänen omasta lapsuudestaan, mutta eihän niitä voinut verrata. Valokuvan Harvey Barell vilkutti Taralle, eikä Tara voinut olla nostamatta kättään ja heiluttamatta sitä takaisin. Äiti nojaili isän olkapäähän leveästi virnuillen, naurahtaen hiukan ja vilkaisten sitten Taraa. Tara laski hiusharjan sohvalle ja käveli albumin kanssa WC:n peilin eteen. Hän piteli valokuva-albumia hiukan vapisevilla käsivarsillaan edessään, nostaen katseensa vanhemmistaan peiliin. Taran oma, kalpea kuvajainen tuijotti ilmeettömänä peilistä takaisin: hyvin tummanpunaiset silmät kirkkaina ja mustat, kosteat hiukset levittäytyneinä olkapäille. Tara vertasi itseään kuvan pariskuntaan pitkään, ehkä melko hyvästäkin syystä. Hänen oli kuitenkin todettava, ettei heidän valokuvistaan – joita pikaisella katsauksella koko albumi näytti olevan täynnä – voinut sanoa mitään uutta liittyen Taran perimiin ulkonäöllisiin ominaisuuksiin, vaikka kuinka hän olisi halunnut nähdä seikat, joita hänelle oli kerrottu.

Albumi toden totta oli täynnä velhovalokuvia Elsebetin seitsemänneltä luokalta. Tara sulki valokuva-albumipinon takaisin lipastonlaatikkoon vasta puolen yön paikkeilla. Hänen oli vaikeaa järjestellä omia ajatuksiaan löydöksestä, joten päällimmäisenä mielessä oli lähinnä kysymys: Miksei äiti ole maininnut minulle tästä? Tai miten albumi ylipäätään oli joutunut toisten sekaan, sillä Tara oli kyseisen laatikon käynyt läpi niin moneen kertaan, ettei hän ollut voinut olla huomaamatta sitä.
Haukotus tuli odottamatta, ja Taran täytyi venytellä ja oikoa puutuneita jäseniään istuttuaan sohvalla niin kauan yhdessä asennossa. Hän nappasi taikasauvansa sohvapöydältä, vei teemukin keittiön posliinialtaaseen, jossa se alkoi peseytyä itsekseen, ja sammutettuaan valot hän kiipesi yläkertaan. Vaikka asunto oli tuttu ja siisti, liikkui Tara kömpelösti pimeässä. Häntä inhotti ajatus valois-loitsun käytöstä, sillä koskaan hän ei ollut sitä tarvinnut. Siksi Tara lopulta pesi hampaansa ja siirtyi omaan huoneeseensa kynttilänvalossa.
Taran huone sijaitsi talon takaosassa ja molemmat ikkunat antovat Riverside Parkiin. Huoneen seinät olivat olleet maalatut tummansinisiksi jo kauan ennen Taran muuttoa Marilyn Drivelle, sillä se oli sisustettu alunperin Shaunin huoneeksi. (Nykyään Shaun asui kerrosta ylempänä suuressa ullakkohuoneessa.) Taran parisänky ikkunoiden välissä jakoi huoneen keskeltä, peiliovinen vaatekomero vei koko lounaanpuoleisen seinän ja kirjoituspöytä hyllykköineen oli vastakkaisella puolella huonetta. Tara piti kovasti huoneestaan, sillä se oli hiljainen – milloin Shaun ei tömistellyt yläkerrassa – sekä viihtyisä kokolattiamattoineen ja miellyttävine sävyskaaloineen.
Tara laski varovasti kynttilän yöpöydälleen kiiveten sängyn vasemmalle puolelle, missä tapasi nukkua. Hän puhalsi lepattavan liekin sammuksiin ja jäi makaamaan selälleen vuoteeseen, tuijottaen ylös rauhallisesti hengittäen. Hopeiden päiväverhojen läpi kajasti hailakkaa kajoa jostain puiston harvoista valolampuista, luoden varjoja valkoiseksi maalattuun kattoon. Tara huokaisi syvään ja kääntyi kyljelleen vetäen jalkansa rintaansa vasten peiton alla. Hän työnsi toisen kämmenensä untuvapielusten alle puristaen silmänsä kiinni. Oli hyvin tavanomaista, että ahdistus iski vasta vuoteeseen päästyä. Yleensä se oli vain Taran oman mielikuvituksen – joka kehitteli usein kaikennäköistä – tuotetta; toisaalta joskus taas Taralla oli syytäkin ahdistua, ainakin omasta mielestään. Tämä kerta kuului ehkä enemmän ensin mainittuihin, mutta oli ymmärrettävää, ettei Tara kuitenkaan tuntenut oloaan niin mukavaksi yksin koko talossa. Matalaan mielialaan vaikuttivat myös muutamat muut seikat, joita Tara ei edes uskaltanut ajatella, muttei hän siitä huolimatta voinut nyyhkytyksiä pidätellä sen kauempaa. Tara itki hetken, kääntyi sitten oikealle kyljelleen ja nukahti lopulta hautautuneena sikiöasentoon vuoteen pohjalle.

((Anthonyn joululomatarina vähän venyi... ja venyi... ja venyi... Ja on vielä vähän keskenkin. Mutta haasteen deadlinen lähestyessä tässä on se jouluisin osuus ja julkaisen loput varmaan jossain luovuusalueella, kunhan saan ne kirjoitettua valmiiksi. :D))

Perjantai 25. joulukuuta 2015

Joulupäivän aamu valkeni kuulaana huolimatta edeltävien päivien harmaudesta ja sateesta. Anthony seurasi auringonnousua keittiön pöydän äärestä, sillä hän oli herännyt jo hyvissä ajoin ennen seitsemää. Sillä ei kuitenkaan ollut mitään tekemistä lahjojen avaamisen kanssa. Eihän hän ollut enää mikään lapsi. Hän vain sattui olemaan tottunut koululla heräämään joka aamu jo ennen seitsemää, jotta ehtisi käydä suihkussa, vaihtaa vaatteet ja häipyä makuusalista ennen kuin Larry ja Barry heräsivät. Nyt hän oli yrittänyt ensin vain kääntää kylkeä ja jatkaa nukkumista, mutta kun siitä ei tullut mitään, hän oli lopulta hiippaillut hiljaa ulos huoneesta, jotta ei herättäisi Benjaminia.

Pöydän toisessa päässä istui hänen isänsä lukemassa Päivän Profeettaa. Keittiössä vallitsi hiljaisuus, jonka rikkoi vain oven yläpuolella olevan kellon sekuntiviisarin tikitys. Anthonylla oli edessään tyhjä teekuppi ja Päivän Profeetan urheilusivut, jotka hän oli lukenut läpi jo kahteen kertaan. Niissä ei ollut ollut juuri mitään mielenkiintoista ja hänen oli tehnyt mieli pyörittää silmiään, kun isä oli näyttänyt niin tyytyväiseltä hänen pyytäessään urheilusivuja. Tällä oli varmaan jotkut omat, päänsisäiset juhlansa joka kerta, kun hän teki jotain sopivan poikamaista. Ehkä hänen pitäisi joulun kunniaksi tehdä tämä iloiseksi ja alkaa soittaa rumpuja tai kiivetä puuhun tai jotain. Tosin olihan hän jo toissapäivänä kiivennyt katolle. Harmi, ettei isä ollut ollut näkemässä.

Aurinko oli noussut jo hyvän aikaa sitten ja Anthony oli lukenut urheilusivut vielä kolmannen ja neljännenkin kerran ja hänellä oli edessään jo aamun kolmas kupillinen teetä, kun Benjamin ja Christopher vaivautuivat vihdoin kömpimään ylös sängyistään. Äitikin oli herännyt jokin aika sitten ja paistoi keittiössä pannukakkuja. Heillä oli ollut jouluaamuna aina aamiaiseksi pannukakkuja niin kauan kuin Anthony pystyi muistamaan. Chris oli pienenä kuulemma kysyttäessä aina toivonut joulupäivänä aamupalaksi pannukakkuja.

Veljien saapuessa keittiöön Anthony toivotti näille hyvät huomenet, nousi ylös ja keräsi sanomalehdet pois pöydältä ennen kuin suuntasi keittiön kaapeille etsimään lautasia. Vaikka koti oli vielä muutama päivä sitten tuntunut kovin vieraalta, kaikki tuntui taas nopeasti ajautuneen takaisin tavallisille urilleen. Nostellessaan lautasia ulos astiakaapista hän mietti, kuka mahtoi kattaa pöydän silloin, kun hän oli poissa.

---

Isovanhemmat saapuivat hieman ennen keskipäivää, juuri sopivasti joululounaalle niin kuin joka vuosi. Nämä olivat tietysti Anthonyn isän puolen isovanhemmat, sillä äidin koko suku asui Etelä-Koreassa eivätkä nämä tulleet juuri koskaan käymään Englannissa. Ehkä parempi niin, sillä ilmeisesti äiti ei ollut koskaan kertonut kenellekään menneensä naimisiin paitsi englantilaisen miehen mutta myös velhon kanssa.

Isän puolen isovanhemmat sen sijaan olivat molemmat taikovia. Isoisä oli joskus aikanaan työskennellyt Taikaministeriössä, mutta nykyään tämä oli eläkkeellä ja käytti suurimman osan päivistään pelaten velhoshakkia muiden ministeriöstä eläköityneiden herrasmiesten kanssa sekä kirjoittaen toisinaan kirjoja politiikasta. Isoäiti taas jatkoi edelleen elämäntyötään erilaisten kodinhoitoloitsujen kehittelemisen parissa, joskaan tämä ei ollut onnistunut kehittämään ainuttakaan loitsua loppuun saakka enää moneen vuoteen.

Isoäiti halasi eteisessä kaikkia kolmea veljestä vuorollaan ja päivitteli, miten nämä olivat kasvaneet ja kuinka komeilta näyttivät. Anthony oli melko varma, ettei hän ollut kasvanut varmaan senttiäkään sitten viime näkemän eikä hän oikeastaan välittänyt tulla kutsutuksi komeaksikaan, mutta ei tietenkään sanonut kumpaakaan ääneen. Sen sijaan isoäidin halatessa Benjaminia hän nyppi hermostuneena kauluspaitansa hihansuuta, joka pilkisti esiin tummanharmaan villapaidan alta. Sen, että sama villapaita oli mahtunut hänelle jo ainakin kaksi vuotta putkeen, luulisi olleen tarpeeksi todistamaan, ettei hän ollut kasvanut pätkääkään. Äidin tönäistessä häntä hienovaraisesti hän korjasi nopeasti hihansuun takaisin siististi villapaidan alle juuri ennen kuin isoäiti veti hänetkin halaukseen.

”Sinusta onkin kasvanut hieno, nuori mies! Taidat olla suosittu koulussa, vai mitä?” isoäiti ihasteli halatessaan häntä ja vinkkasi silmää. Yksi vilkaisu isään riitti kertomaan Anthonylle, että hänen ei pitäisi korjata isoäidin käsitystä siitä, että koulussa loputtomat tyttölaumat vain juoksivat hänen perässään ja piirittivät häntä. Hänestä tuntui, että koulussa häntä piirittivät ainoastaan oppilaskunnan loputtomat paperityöt ja ainoa hänen perässään juokseva nainen oli professori Cheshire loputtomine toimintaehdotuksineen oppilaskunnalle. Hän tyytyi hymähtämään vastaukseksi jotain ja kohauttamaan olkapäitään.

”Kuulin isältäsi. Oppilaskunnan puheenjohtaja ja huispauskapteeni ja kaikkea! Tulet selvästi isääsi. Paitsi, että hän oli kyllä aina surkea lentäjä”, isoäiti jatkoi irrottaessaan otteensa hänestä, ”tippui luudaltaan ensimmäisen luokan lentotestissä ja joutui uusimaan sen toisena ja kolmantena vuonna.” Isä ei näyttänyt kovin tyytyväiseltä tästä muistutuksesta vaan rykäisi ja kehotti vanhempiaan siirtymään peremmälle. Se sai pienen hymyn nousemaan Anthonyn huulille.

---

Joulupäivän lounaalla oli tarjolla melko perinteinen, englantilainen menu. Hänen äitinsä rakasti ruoanlaittoa ja suunnitteli aina joululounasta jo viikkoja etukäteen, mutta loppujen lopuksi ruoat olivat kuitenkin joka vuosi melko samoja. Hänen isänsä ei niinkään välittänyt uusista kokeiluista vaan oli enemmänkin perinteiden ja pinttyneiden tapojen mies. Niin hyvässä kuin pahassa. Joskus Anthony ihmetteli, miten tämä kaikista ihmisistä oli päätynyt töihin Taikaministeriön kansainvälisen taikayhteistyön osastolle ja vielä mennyt naimisiin ulkomaalaisen naisen kanssa. Hänen äitinsä mukaan isä kuitenkin oli nuorempana ollut huomattavasti seikkailumielisempi.

Joululounaan keskustelu soljui melko tavanomaisia uomiaan pitkin. Anthony ja hänen veljensä kertoivat jotain kouluistaan ja harrastuksistaan, isä ja isoisä puhuivat politiikasta – aihe, joka varmasti olisi ollut kokonaan kielletty missä tahansa muussa joulupöydässä – ja äiti ja isoäiti vaihtoivat ruoanlaittovinkkejä ja reseptejä. Anthony oli kuullut, että isovanhemmat olivat olleet alun perin melko kovasti sitä vastaan, että isä nai jästin – ja vielä ulkomaalaisen – mutta nykyään nämä näyttivät tulevan ihan kohtalaisesti toimeen hänen äitinsä kanssa. Hänen äitiään oli melko vaikea vihata.

Kun keskustelunaiheena olivat jonkin Ministeriön jästiesineiden väärinkäytön viraston työntekijän edesottamukset, Anthony huomasi ajatuksiensa vaeltavan Atlakseen. Mitähän tämä mahtoi tehdä parhaillaan? Miten tämä pärjäsi veljensä kissan kanssa? Olikohan tämä edelleen kovin maassa Hestiasta ja Fhionnlaighsta? Ja ennen kaikkea, oliko tämä kovin huolissaan siitä, että Madison kertoisi eteenpäin ihastuksesta Hestiaan?

Vaikka Anthony itse olikin ollut aluksi varsin hämmentynyt Rohkelikon johtajapojan syytöksistä ja etenkin turhautunut siitä, ettei häntä uskottu, oli hänelle nyt melko samantekevää, kertoisiko Madison valheellisia tarinoitaan hänen ”ihastuksestaan” Hestiaan. Jos joku uskoisi, niin siinäpä sitten uskoivat. Hänellä ei ollut varsinaisesti mitään muuta menetettävää kuin Atlas ja Hestia, ja hänen onnekseen oli vaikuttanut siltä, että Atlas uskoi ennemmin häntä kuin Madisonia ja Hestia taas puolestaan... No, hänen täytyi myöntää, ettei hänellä ollut mitään käsitystä siitä, miten Hestia reagoisi, jos Madison päättäisi kertoa uutisensa tällekin, mutta toisaalta heidän ystävyytensä oli joka tapauksessa ollut suurimman osan ajasta melko yksipuolista.

”Anthony?”

”Anteeksi?”, Anthony havahtui nimensä kuulemiseen, mutta ei ollut aivan varma, kuka sen oli lausunut.

”Poika taitaa miettiä tyttöystäväänsä”, isoäiti sanoi tietävästi hymyillen eikä Anthonylla ollut oikein muuta vaihtoehtoa kuin hieman väkinäisesti hymyillä takaisin kuin kyseessä olisi ollut hauskakin vitsi. Hän tunki suuhunsa haarukallisen ruokaa osoittaakseen, että tämä aihe oli loppuun käsitelty.

”Mikä hänen nimensä taas olikaan?” isoäiti kuitenkin vielä jatkoi kiinnostuneena.

Nimi? Anthony meinasi tukehtua paahdettuihin perunoihinsa. Ei ollut mitään nimeä. Ei ollut mitään tyttöystävääkään. Isoäiti taisi sekoittaa hänet jompaankumpaan veljeen ja sen Anthony olikin aikeissa sanoa ääneen, kunhan saisi taas henkitorvensa auki. Tai siis, niin hän ajatteli ennen kuin sattui vilkaisemaan isäänsä. Tämä katsoi häntä tavalla, josta hän arvasi heti, että isoäiti ei suinkaan ollut sekoittanut häntä veljiin vaan isä oli sepittänyt tälle tarinan jostakin tyttöystävästä. Jotain toivoa vanhusparoille siitä, että hän oli sittenkin ihan kunnon ihminen eikä mikään yhden hengen friikkisirkus.

”Öh… Hestia”, Anthony lopulta lausui ensimmäisenä mieleensä juolahtaneen tytön nimen saatuaan nielaistua perunansa ja mulkaisi isäänsä niin myrkyllisesti kuin uskalsi. Samalla hän kuitenkin myös mielessään potkaisi itseään päähän siitä hyvästä, että oli käyttänyt juuri Hestian nimeä. Käyttäydy ihmisiksi, hän muistutti itseään lupauksestaan. Benjamin yritti peittää virnistystään tunkemalla suuhunsa lisää ruusukaalia ja Christopher oli keskittynyt tuijottamaan vastapäistä seinää. Äitiä päin hän ei uskaltanut edes vilkaista.

Isoäiti sen sijaan hymyili varsin ilahtuneen näköisenä. ”Hmm? Onpa erikoinen nimi.”

”Mmmh. Se on kreikkalaisesta mytologiasta. Hestia oli perheen, kodin ja valtion jumalatar. Niin kuin Vesta roomalaisille”, Anthony kertoi hieman vastahakoisesti samalla, kun yritti keskittyä lautasellaan olevan kalkkunasiivun leikkaamiseen ja kirosi itseään siitä, ettei ollut voinut keksiä edes jotain vähän tavallisempaa nimeä. Samalla hänen mieleensä nousi kuitenkin toinen aika, toinen paikka ja toinen keskustelu. Hän toivoi, ettei Hestia enää muistanut sitä. Tosin tämä ei tainnut muutenkaan kuunnella kauhean tarkkaavaisesti hänen juttujaan, joten sellaista pelkoa tuskin oli.

”Vai niin. No, hän kuulostaa oikein mukavalta.”

Anthony melkein naurahti, mutta sai sen jotenkin naamioitua hieman kömpelöksi hymyksi. Eihän hän ollut edes kertonut tästä kuvitteellisesta tytöstä mitään muuta kuin nimen. Miten sen perusteella pystyi päättelemään, oliko tämä mukava vai ei? Tai ehkä isoäidillä vain oli vahva luottamus hänen naismakuunsa. Anthony ei voinut olla toivomatta, että tämä ei saisi koskaan tietää mitään hänen miesmaustaan.

---

Ruokailun jälkeen kaikki siirtyivät olohuoneen puolelle katsomaan televisiosta kuningattaren puhetta. Isovanhemmat katsoivat lähetystä yhtä keskittyneinä kuin joka joulu. Anthony tosin oli melko varma siitä, että nämä eivät olleet erityisen vaikuttuneita niinkään kuningattaresta ja tämän puheesta vaan enemmänkin televisiosta ylipäätään. Molemmat olivat kasvaneet itse velhoperheissä ja kaikki jästeihin liittyvä olivat näiden mielestä outoa ja ihmeellistä. Ehkä myös vähän halveksittavaa ja säälittävää. Sitä nämä eivät tietenkään sanoneet koskaan ääneen hänen kuullensa, mutta hän saattoi aistia sen tavassa, jolla nämä välillä katsoivat hänen äitiään tai asunnon jok’ikistä sähkölaitetta.

Anthony itse istui puheen ajan pianojakkaralla, koska muuallakaan ei ollut enää tilaa ja selaili pianon päällä olevia nuottipapereita hajamielisesti kuunnelleen kuningattaren puhetta vain puolella korvalla. Hän ei ollut viime vuosina soittanut enää kovin usein, mutta jotenkin, kun hän oli nähnyt Lucaksen soittavan pianoa joulujuhlissa ja Atlaksen soittavan kitaraa tanssiaisissa, hänenkin oli tehnyt mieli kokeilla uudestaan ja niin hän oli tehnytkin pian päästyään kotiin. Hän muisti pitäneensä pianonsoitosta joskus, koska se oli rentouttavaa eikä soittaessa ehtinyt ajatella muita asioita. Hän ei enää muistanut, miksi oli aikanaan lopettanut.

”Oi! Aiotko soittaa jotain?”, isoäiti kysyi innoissaan puheen loputtua, kun äiti sulki television, ”minä luulin, että lopetit soittamisen.”

Anthony kohautti olkapäitään. Hän ei pitänyt siitä, miten isoäidin sanoilla oli jotenkin vähän lopullinen kaiku. ”Se oli enemmänkin ehkä tauko.” Hän tosin ei ollut oikeastaan aikonut soittaa nyt, koska vaikka soittotaito olikin palannut mieleen suorastaan odotettua nopeammin, kun hän oli soitellut pianoa yksinään muutama päivä takaperin, hän oli aina ollut surkea soittamaan yleisölle. Ehkä se olikin ollut syy siihen, että hän oli lopettanut. Hänen piano-opettajansa oli luultavasti pitänyt häntä surkeana soittajana, koska hän teki jatkuvasti virheitä soittaessaan tälle läksyjään. Niitä samoja, jotka hän pystyi yksin kotona soittamaan virheettömästi.

”Hei, mehän voisimmekin kaikki laulaa nyt yhdessä!” Anthonyn äiti keksi yllättäen ja löi riemuissaan kämmenensä yhteen ja kääntyi katsomaan häntä, ”osaatko vielä soittaa Jouluyö, juhlayön?” Äiti rakasti laulamista ja tämä oli siinä itse asiassa ihan hyväkin. Muu perhe sen sijaan ei näyttänyt olevan erityisen innoissaan ideasta. Anthony kuitenkin nyökkäsi hitaasti ja alkoi etsiä oikeita nuotteja. Äidille ei oikein sanottu ”ei”. Ja Jouluyö, juhlayö sentään oli kohtalaisen hidastempoinen, joten hän ehkä pystyisi soittamaan sen ilman ongelmia.

Loppujen lopuksi kukaan muu kuin äiti ei laulanut, mutta se ei näyttänyt häiritsevän ketään – vähiten äitiä. Anthony joutui soittamaan kappaleen toisensa perään ja teki suurimmassa osassa juuri niin paljon virheitä kuin oli pelännytkin, mutta edes se ei näyttänyt häiritsevän äitiä. Joululahjojen avaamisen aika koittikin lopulta vasta aivan liian monen joululaulun laulamisen sekä jouluvanukkaan syömisen jälkeen.

Anthony sai lahjaksi melko paljon kirjoja, mikä oli ollut täysin odotettavissa. Hän sai joka vuosi kirjoja. Niiden lisäksi hän kuitenkin sai myös luudanhoitosetin, uuden hienon sulkakynän, mukin, villasukat (mikä myös oli perinne), hieman liian ison villapaidan sekä taikasauvan napautuksesta taskukokoon kutistuvan velhoshakkisetin. Viimeisin tietysti oli isoisältä.

Loppuilta kuluikin velhoshakin, räjähtävän näpäyksen sekä radiossa soivien joululaulujen parissa. Anthony voitti shakissa kaikki muut paitsi isoisänsä, mutta hävisi sen sijaan räjähtävässä näpäyksessä aivan kaikille, jopa isoäidilleen. Kymmenennen peräkkäisen häviön jälkeen hän nostikin kätensä ilmaan ja kieltäytyi enää pelaamasta.

”No älä nyt leikistä suutu. Onko joku huono häviäjä?” kiusoitteli omahyväisesti hymyilevä Benjamin, jolla puolestaan oli takanaan eniten voittoja. Räjähtävä näpäys oli Benin lempipeli eikä varmasti vähiten siksi, että tämä oli siinä naurettavan hyvä.

”Enkä! Mutta olemme jo pelanneet tuhat kertaa!” Anthony puolustautui, vaikka Benjaminin syytöksessä olikin ehkä hiukan perää. Hän oli kieltämättä jo hieman kärttyinen jatkuvasta häviämisestä.

”Älä aina ole tuollainen nynny”, Ben vastasi ja alkoi jakaa kortteja taas kerran uudestaan. Anthony risti käsivartensa rinnalleen mielenosoituksellisesti.

”Ben, anna veljesi pitää välillä taukoa”, äiti sanoi sohvalta nostamatta katsettaan kirjasta, jota luki.

”Miksi sinä olet aina Anthonyn puolella?” Benjamin valitti.

”Minä en ole kenenkään puolella”, äiti vastasi tottuneesti, mutta Anthony tiesi, että se ei ollut totta. Äiti tosiaan oli aina hänen puolellaan. Ehkä se johtui siitä, että hän oli veljessarjan kuopus. Hän olisi äidin silmissä varmaan ikuisesti perheen vauva. Hänestä tosin tuntui, että se johtui enemmänkin siitä, että tämä ei voinut olla hänen puolellaan siinä yhdessä ainoassa asiassa, jolla oikeasti oli väliä. Tai siitä, että äiti syytti itseään siitä, mitä hän oli. Hän oli kuullut vahingossa vuosia sitten vanhempiensa puhuvan aiheesta. Äiti oli itkenyt ja tunnustanut isälle toivoneensa kahden pojan jälkeen tyttölasta. Isä oli sanonut, ettei se voinut johtua siitä ja että se oli vain joku vaihe ja menisi ohi. Mutta se ei mennyt, vaikka hän oli kuinka yrittänyt. Hän saattoi sanoa, että se meni, mutta se ei ikinä mennyt.

”Niin, niin”, Benjamin mutisi, mutta ei kuitenkaan sanonut enää mitään, kun Anthony nousi ylös lattialta ja suuntasi keittiöön keittämään teetä.

Haasteen suoritusaika on päättynyt, joten tämä topiikki lukotetaan ja tarinat pisteytetään ensi viikon loppuun mennessä. Kiitokset kaikille osallistuneille hienoista joululomatarinoista!

Joulukuun roolipelihaaste on nyt vihdoin pisteytettykin. Seuraavaa roolipelihaastetta on luvassa mahdollisesti helmikuussa!