Tylypahka AM

Taran sydän tykytti hurjaa vauhtia, ja noita olisi voinut kuulla veren kohisevan suonissaan vaalean ihon alla. Yhtäkkinen pelko toiseen törmäämisestä ja sen seurauksena todennäköisestä putoamisesta ei ollut mikään hauska lisä jo muutenkin montaa asiaa yhtä aikaa käsittelevään mieleen. Hengästyneenä Tara joutui yskimään pari kertaa. Vaikka mitään ei ollut varsinaisesti tapahtunut, ja Tara todella vain pelästyi silmien ohi vilahtanutta muistoa, olisi hän halunnut irrottaa otteensa luudasta, päästää jäykistyneet lihakset rennoiksi ja pyörähtää kärsineelle ruohikolle – jättää miettimisen myöhemmäksi.

Sen sijaan, että Tara olisi edellä kuvatusti toiminut, hän oikaisi vartensa luudan päällä ja samassa tunsi napsahduksen ristiselässään. Ryhdikkäästi istuminen oli lähes viimeinen asia, mitä Tara olisi sillä hetkellä halunnut tehdä, mutta koska tiesi sisimmässään tahtovansa oppia uudelleen kyvyn, joka tavallaan kuului yleissivistykseen, pakotti Tara itsensä toimimaan siten. Oma ylpeys vaati kaikenlaista toteutettavan, eikä se halunnut enää yhtään enempää kolhuja. Niitä se oli jo saanut tarpeeksi. Tara tasasi hengitystään ja yritti kiivaasti keksiä, mitä hänen muistinsa yritti palauttaa mieleen. Toistaiseksi Tara ei ollut varma edes siitä, oliko muisto positiivinen vai negatiivinen, mikä hyvinkin yksinkertaisena seikkana olisi voinut joko helpottaa tai pahentaa tilannetta.

"Mitä tapahtui?" Tara kuuli Ciaránin kysyvän. Noita nosti alas kohdistuneen katseensa poikaystäväänsä, eikä jäänyt kummastelemaan tuon nopeita liikkeitä. Ei ollut ensimmäinen kerta, eikä toinenkaan, mikä osaltaan kirpaisi Taran itsetuntoa.
Tara nosti hiukan vapisevan kätensä siirtääkseen toisiinsa kietoutuneet hiussuortuvat pois kasvoilta ja vilkaisi sitten viimeiseen renkaaseen, jonka läpi hänen olisi pitänyt lentää. Tara tarkasteli rengasta hetken aikaa, räpytellen silmiään yhtäältä siksi, että olisi halunnut nähdä uudelleen tielle hyökänneen luokkatoverin, toisaalta estääkseen itseään sulkemasta niitä. Ciaránhan oli vasta siitä huomauttanut.

Tara oli pitkään vaiti, ennen kuin muisti Ciaránin kysyneen häneltä kysymyksen. Valkeat rystyset tiukasta puristuksesta kielien Tara katsoi uudelleen luudallaan istuvaan velhoon. Sydän sykki edelleen häkissään tavallista tiuhempaan, kun Tara pohti seuraavaa siirtoaan. Pitäisikö hänen kertoa suoraan? Useimmiten asiansa kiertelemättä ilmaiseminen olisi ollut parempi, ja sitä harvemmin Tara niin toimi. Siitä vasta puheenaihetta syntyikin, kun yritti maanitella toista lopettamaan kesken jätetyn lauseensa, tai kun keksi kysymyksiä, joihin vastaaminen olisi paljastanut todelliset tarkoitusperät. Pian Tara kuitenkin jo nauroi mielessään itselleen. Kertoa mitä? Että olen sekopää? Joo, ei kiitos.

"Muistini taitaa yrittää vain kertoa minulle jotain", Tara totesi todettuaan tutun ja turvallisen sinnepäin-kertomisen paremmaksi vaihtoehdoksi. "Olen kunnossa, ei mitään hätää." Koko ajan Tara sai pidettyä katseensa suhteellisen rauhallisena ja Ciaránin kasvoissa muistuttaen samalla itselleen, ettei hänellä todella ollut mitään tärkeää sanottavaa. Vielä.

Kesti kauan, ennen kuin Tara vastasi kysymykseen. Vähän liian kauan, jos Ciaránilta kysyttiin, koska hänen mielellään oli taipumus kehitellä kymmenkunta erilaista vastausta odotellessa. Useimmiten Ciaránin kehittelemät vastaukset menivät hiukan yli sen, mikä oli edes mahdollista, mutta asioiden paisuttelu oli hänen voimakkaimpia taipumuksiaan niin hyvässä kuin pahassakin. Tällä kertaa Ciaránin mieli kehitteli aivovaurion, trauman, luudan viallisuuden (mikä oli hyvin epätodennäköistä), jonkun ulkopuolisen langettaman loitsun ja kasan muita spekulaatioita, joista suurin osa oli hänen omasta mielestäänkin naurettavia.

Ciarán huomasi Taran räpyttelevän silmiään vähän normaalia kiivaammin, mikä antoi aiheen vielä yhdelle spekulaatiolle: Taraa itketti. Oikeasti? Ciarán kysyi itseltään ja lisäsi vielä perään lisäkysymyksen: Miksi? Hän ei keksinyt syytä, eikä voinut olla asiasta edes varma, koska Tara ei muuten näyttänyt mitenkään erityisen murheelliselta. Eikä hän suoraan sanottuna uskonut, että lentäminen olisi tuottanut tytölle ihan niin suurta kärsimystä. Ehkä kyseessä oli kuitenkin joku silmävamma?

Tämän takia tarvitsen selityksen, tyhmä.

Ciarán hymähti itsekseen, pudisti hieman päätään ja luopui selitysten kehittelystä. Hän ei tullut niistä yhtään viisaammaksi. Mitään akuuttia vaaraa tuskin oli, ja Tara kertoisi ongelmansa jos kokisi sen tarpeelliseksi. Oli turhaa yrittää kehitellä ongelmia itse.

Ja tosiaan, ikuisuudelta tuntuvan hiljaisuuden jälkeen Tara vastasikin, että kyse oli muistista - tai muistoista. Ciarán oli arvellutkin sitä (kymmenen muun selityksen ohella), mutta ei pystynyt päättelemään, millaisesta muistosta oli kyse. Hän ei nähnyt tyttöystävänsä pään sisälle, minkä takia Ciarán arvosti sitä, että osa asioista puhuttiin ääneen. Mutta jos kerran Tara sanoi olevansa kunnossa, hänen oli parempi olla kunnossa ja sillä hyvä. Ehkä tällä kertaa ei tarvitsisi paikata raajoja.

"Jos kerran niin sanot", Ciarán vastasi niin tyynesti kuin mahdollista. "Oletko varma, ettet tarvitse taukoa? Tai lopettaa tältä päivältä?"

Kädet väsyivät Taran voimilla nopeasti jatkuvaan puristusotteeseen, ja noidan oli pakko luottaa alavartalonsa pysymiseen tasapainossa, vaikkei oikeastaan enää jaksanut uskoa putoavansa kentälle hetkenä minä hyvänsä. Ei hän niin onneton voinut olla, kun kerran tähän asti oltiin jo päästy. Taran antaessa itsevarmuutensa tehdä paluutaan, rauhoittui hiljalleen myös sydämen tykytys ja pingottunut olemus. Vaikka lentäminen ei ehkä tuntunut niin arveluttavalta puuhalta kuin mitä Tara oli maankamaralla seistessään ajatellut, ei hän päästänyt hetkeksikään mielestään putoamisen mahdollisuutta. Oli paljon parempi olla hallitun varovainen jokaisessa tilanteessa kuin unohtaa oma kömpelyytensä ja yrittää tapattaa itsensä.

Samalla kun Tara kohensi asentoaan luudan päällä hiukan halukkaammin kuin hetkeä aikaisemmin, kysyi Ciarán vielä tauon pitämisestä tai lopettamisesta tältä päivältä. Tara katsahti poikaystäväänsä ja tunsi ärtymyksen nostavan päätään. Miksei Ciarán voinut uskoa kerrasta? Miksi Taran täytyi aina vakuutella kerta toisensa jälkeen tuolle, että kaikki oli hyvin? Tunne ei kestänyt pitkään, sillä Tara tajusi pian vaatimuksensa hupsuuden otettaessa huomioon, kuinka usein hän oli sanonut olevansa kunnossa tarkoittamatta sitä todella. Kaiken lisäksi motiivi oli edelleenkin sama: Tara ei halunnut Ciaránin kyselevän asiasta, johon hän ei osanut vastata, eikä antaa siten velholle mahdollisuutta todeta, että eiköhän tämä ollut tässä. Kokeillaan uudelleen joskus toiste. Ei.

Koska omasta mielestään Taran syy olla kertomatta kaikkea oli perusteltu, ei hän osannut olla häpeissään. Samalla tavoin Tara näki Ciaránin olevan oikeutettu varmistamaan hänen vointiaan ilman ärtynyttä vastausta, jonka nuori mies oli usein joutunut saamaan. Niinpä Tara sysäsi kärsimättömyytensä mielestään ja siirsi katseensa Ciarániin.
"Ciar-rakas, arvostan suuresti ylihuolehtivaisuuttasi", Tara sanoi yrittäen keventää tunnelmaa ja virnisti hiukan tietäen varsin hyvin, että vähän liioitteli viimeiseksi mainitussa asiassa, "mutta ihan todella, luulin vain nähneeni jotain ja säikähdin sitä. Ei mitään vammoja, ei fyysisiä eikä henkisiä", hän lisäsi ja kallisti päätään varovasti hymyillen. Tara olisi halunnut jatkaa vielä, mutta piti kielensä kurissa. Hän ei tavannut kiljua aiheetta, joten siitä kiusoitteleminen ei olisi saattanut aiheuttaa mitään muuta kuin epämukavia muistoja.
Vaikka Tara itse ei ollut kovin uteliasta tyyppiä, hän halusi tietää mitä hänen muistinsa yritti palauttaa mieleen. Mikään muu toiminto ei ilmeisesti ollut onnistunut sitä aikaisemmin palauttamaan, ja jos lentäminen pystyisi, olisi siinä yksi hyvä lisäsyy jatkaa. 

Ciarán oli havahtunut viime aikoina yhä paremmin siihen, että hän alkoi muistuttaa äitiään. Ylihuolehtivainen ja omanarvontuntoinen Beatrice O'Dwyer oli aina ollut roolimalli, johon Ciarán oli visusti varonut samaistumasta. Nyt hän tunnisti äitinsä siitä tavasta, jolla hän katsoi Taran perään. Hän halusi olla paikalla aina, kun jotakin tapahtui, vaikka tiesi, että se oli mahdotonta. Useimmissa tapauksissa hän ei edes pystynyt tekemään mitään. Aiemmin, kun Tara oli ilmiintyessään halkeentunut, Ciarán oli huomannut, että hänen taitonsa parannustaioissa olivat pelottavan riittämättömät. Vaikka hän olisikin paikalla, kun jotain tapahtui, hän ei välttämättä pystynyt tekemään mitään. Asialle pitäisi varmaankin tehdä jotain.

Normaalisti huispausjoukkueessa Ciarán olisi nauranut, jos joku hänen joukkuetovereistaan olisi kiljunut luudalla ja näyttänyt muutoin täysin vahingoittumattomalta. Ciarán itse oli tullut luudalta alas niin monta kertaa, ettei pysynyt edes laskuissa. Hän jos kuka tiesi, että luutaonnettomuuksista selvisi usein melko vähillä vammoilla - varsinkin alhaisista nopeuksista ja matalista korkeuksista. Ja se, mitä taikuus ei paikannut, oli kuolemaksi. Eikä kuolema heiluttanut viikatettaan läheskään joka päivä. Mutta silti kuolema oli se, mitä Ciarán pelkäsi eniten. Hän oli aina uskonut enemmän tai vähemmän siihen, että kyvyillään ja silkalla onnella hän pysyisi hengissä, tapahtui mitä tapahtui, mutta samanlaista varmuutta hänellä ei ollut Tarasta. Oli epätodennäköistä, että Tara menisi ja heittäisi henkensä, mutta niin kauan kuin siihen oli edes 0,0000000000001 prosentin mahdollisuus, Ciarán pelkäsi. Siinä mielessä hän tiesi olevansa juuri kuin äitinsä, joka ei luottanut poikansa kykyyn pysyä vahingoittumattomana ja hengissä.
Toisaalta Beatricen huoli oli ihan aiheellistakin, sillä olihan Ciarán keväällä ollut vähällä tapattaa itsensä harjoitellessaan laittomasti animaagiksi ja tippuessaan sen seurauksena luudalta.

"Arvostat ylihuolehtivaisuuttani?" Ciarán naurahti Taralle. "Sinun pitäisi kokeilla asua äidin kanssa pari vuotta ja sanoa tuo uudestaan."
Koska Tara kuitenkin vakuutti olevansa kaikin puolin kunnossa, Ciarán otti taikasauvan kaapunsa taskusta ja heilautti sitä muutaman kerran. Korkeammalle ilmaan ilmestyi joitakin lisärenkaita, jotka kulkivat korkeammalle kohti maalisalkoja.
"Jos sinusta tuntuu, että hallitset luudan ja, no, mielesi, niin voit koittaa lisätä vauhtia loppuihin renkaisiin", Ciarán totesi. Hän ei erityisesti palanut halusta kertoa Taralle, että nopeuttakin sai lisätä, mutta siihen hän olisi kehottanut lentotunnilla. Eikä ollut mitään syytä opettaa Taralle lentoa eri kaavan kautta kuin muille oppilaille. Ciarán oli vähällä huokaista. Onneksi hän ei ollut koskaan oikeasti seurustellut kenenkään huispausjoukkueensa jäsenen kanssa. Hän ei ikimaailmassa näkisi koko joukkuetta ja pystyisi luotsaamaan sitä, jos Tara pelaisi siinä.

"Kun olet valmis ja jos haluat vielä lentää, niin voisi olla paljon mielenkiintoisempaa siirtyä lentämään järvelle tai johonkin", Ciarán totesi vielä lopuksi. "Kun saat nuo loput renkaat lennettyä, odotan syrjemmällä, joten tule sinne."
Sen sanottuaan Ciarán lensi vähän kauemmas ja jäi katsomaan renkaiden läpi lentämistä etäämmältä. Hän värähti kylmästä, sillä ilta teki tuloaan, ja kostea, sadetta teettävä päivä tunkeutui luihin ja ytimiin. Luudalla tuuli tuntui voimakkaammin, muttei onneksi liian suurina puuskina. Ciarán nosti poolopaitansa kaulusta ja mietti, mahtoiko Taralla olla tarpeeksi vaatetta päällä. Hah. Beatrice O'Dwyer olisi ollut niin ylpeä pojastaan.

Ciarán nauroi Taran toteamukselle ylihuolehtivaisuudesta, ja Tara virnisti. Vaikka Ciaránin tapa varmistella Taran vointia ärsytti noitaa ajoittain, oli hän yleensä asiaa uudelleen pohtiessaan salaa iloinen, sillä jos Ciarán olisi ollut yhtään vähemmän kiintynyt Taraan, ei tuo olisi niin usein kysymyksiään toistanut. Ajatus siitä, että joku todella ja vilpittömästi välitti Tarasta, lämmitti mieltä. Aina eivät asiat nimittäin niin hyvin olleet olleet, Ciaránkin tiesi sen, oli nähnyt. Viimeiset kaksi vuotta Tara oli tuntenut olevansa kokonaisempi kuin koskaan, olihan hänellä viimeinkin oikea perhe ympärillään, jonka jäsenet suhtautuivat Taraan kuten yleensä perheenjäseneen suhtaudutaan. Äidin kuva vilahti mielessä, ja Tara hymyili itsekseen. Hymy sai häijyn vivahteen, kun noita ajatteli pikkuveljeään ottamassa valssiaskeleita parasta aikaa jonkun kanssa – ja varmasti astui sen tyttörukan varpaille.

No niin, keskity, Tara kehotti itseään, kun Ciarán oli ohjeistuksensa selittänyt. Ajatus järvestä ja lentämisestä sai Taran värähtämään. Tietysti ensimmäisenä mielessä kävi – kuinka monetta kertaa, sitä ei Tara enää tiennyt – putoaminen, mutta putoamisen kohde tuntui tällä kertaa pahemmalta kuin otteen kirpoaminen. Huolimatta kahdeksantoista vuoden iästä Tara ei ollut koskaan oppinut uimaan edes pysyäkseen joten kuten pinnalla. Alaskassa ei paljoa uitu. Mielikuvan jäätävään veteen solahtamisesta monen jalan pudotuksen jälkeen, sen Tara karisti mielestään yhtä nopeasti kuin oli sen keksinytkin ja tyytyi vain nyökkäämään pienesti. Hän korjasi otettaan luudanvarresta ja veti henkeä. Suzanne Tara Barell, kyllä sinä muistat, kyllä sinä osaat.

Tara lähti liikkeelle yhtä varovaisesti kuin edellisellä kerrallakin. Hänen oli myönnettävä itselleen, ettei hän ihan täysin luottanut luutaan, mutta milloin hän oli nopeasti luottanut yhtään mihinkään? En koskaan, Tara vastasi mielessään ja yritti sitten tyhjentää sen ylimääräisistä ajatuksista. Se tapahtui yllättävän helposti, sillä pian liikkeelle lähdettyään Tara horjahti hiukan oikealle, muttei onneksi ehtinyt tajuta tilannetta kuin vasta jälkeenpäin siihen reagoituaan. Sen johdosta ei juuri uskaltanut suoda huomiota millekään muulle kuin edessä oleville renkaille, ilmanvastukselle ja tasapainolle.
Tara nojautui hitaasti eteenpäin ja antoi viiman tarttua kihariin hiuksiinsa. Renkaat eivät tuottaneet ongelmia, eikä luuta antanut epäillä vastahakoisuutta, joten varsin päättäväinen ilme kasvoillaan Tara kiihdytti ohjeiden mukaan loppuun. Hän pysähtyi paljon rauhallisemmin kuin edellisellä kerralla ja ilokseen tajusi verrata niitä vasta tässä vaiheessa.

Voitonriemun jälkimainingeissa Tara huomasi, kuinka korkealla hän olikaan. Ei mitään muuta allaan kuin laaja huispauskenttä ja pelkkä luuta – noh, pelkkä Nimbus. Tara rauhoittui melko pian, katseli ympärilleen tuuli hiuksillaan leikitellen, ennen kuin kääntyi ja lensi kiirettä pitämättä Ciaránin luokse. Taas levittäytyi luminen maisema ympärille ja Ciaránin paikalla oli erittäin suuttunut Ellie Romisel. Yksi silmänräpäys, ja punakka tyttö heilautti lyöjän mailaansa kohti. Kaikki pimeni kivun ympärillä. Tara horjahti voimakkaammin. Hän puristi luutaa kaikin voimin, ehti jo sulkea silmänsäkin kunnes tajusi, ettei hän pudonnutkaan. Tara raotti silmiään ja helpotuksekseen Ellie oli poissa.
"Hän löi minua!" Tara parahti kasvot valkeina ääneen hetken hiljaisuuden jälkeen, ehdittyään tajuta takauman merkityksen. Noidan täytyi varmistaa uudelleen, että Ciarán toden totta oli siinä, missä Tara oli hänet viimeksi nähnyt. 

Tara lensi lähes yhtä varovasti kuin aiemmin, eikä mainittavasti lisännyt vauhtia viimeisiin renkaisiin. Vaikka Ciarán tavallaan toivoi, että Tara jakaisi saman lentämisen ilon kuin hänkin, hän oli samanaikaisesti tyytyväinen siitä, ettei Tara yrittänyt liikoja. Huolehdittavaa oli vähemmän, jos Tara lensi varovasti. Tosin sen takia Tara tuskin koskaan ymmärtäisi riemua, joka kätkeytyi tuulen kanssa kilpaa lentämiseen. Vaikka Ciarán ja Tara olivat pari, Ciarán tiesi, etteivät he siitä huolimatta jakaisi joitakin asioita keskenään. Asia ei haitannut Ciaránia nyt kun sen ymmärsi, sillä oli mahdotonta muuttaa Taraa muuksi – eikä siinä ollut mitään järkeäkään, koska Ciarán rakasti Taraa juuri sellaisena kuin tämä oli.

Ciarán seurasi lentoa ja palasi ajatuksissaan aikaan, jolloin hän oli itse harrastanut kilpalentoa. Heidän lähistöllään Irlannissa oli asunut perhe, jonka tytär oli harrastanut kilpalentoa Ciaránin ollessa seitsemän vuotta. Ciarán oli lentänyt useita kertoja kilpaa tytön kanssa ja osallistunut tämän kanssa joihinkin kilpailuihinkin. Kun Ciarán oli täyttänyt yhdeksän, perhe oli lähtenyt talosta ja Ciaránin kilpalentoseura oli niin ikään muuttanut pois. Niinpä Ciarán oli luopunut kilpalennosta, koska huispauksessa riitti enemmän mielenkiintoa. Tiimipelaaminen oli tuottanut itsekkäälle huispaajalle vuosikaupalla ongelmia, mutta myöhemmin siitä oli tullut Ciaránille yksi huispauksen parhaista puolista. Huispaus oli laji, jossa joukkueen yhteispeli ratkaisi enemmän kuin yhden pelaajan lahjakkuus.

Ciarán pudisti päätään ja karkoitti huispausajatukset mielestään, kun Tara lensi jo takaisin. Katsoessaan tarkemmin lähestyvää tyttöystäväänsä Ciarán rypisti hivenen otsaansa. Jokin näytti olevan vieläkin vinossa. Kun Tara ennätti hänen luokseen, tyttö oli taas sulkenut silmänsä. Montako kertaa hänen piti sanoa, että silmien sulkeminen lentäessä oli huono idea? Ciarán ei taatusti paikkaisi tyttöystäväänsä sen jälkeen, kun tämä olisi lentänyt silmät ummessa puuta päin.

Tai, paikkaisi kyllä, mutta.... ei kovin mielellään.

"Hän löi minua!" Tara parkaisi saapuessaan Ciaránin luo. Ciarán näytti samaan aikaan sekä kysyvältä että lievästi ärtyneeltä.
"No, joku muukin voi lyödä sinua, jos suljet silmäsi lentäessä", Ciarán huomautti. Heti sanottuaan lauseen hän toivoi, ettei Tara ymmärtäisi väärin. Hän ei itse löisi tyttöystäväänsä ikinä, mutta... ryhmy tai mikä hyvänsä voisi lyödä hänet luudalta, jos hän ei nähnyt eteensä. "Muistaakseni sanoin sinulle jo kerran silmien sulkemisesta. Pidä silmät auki aina, kun lennät."
Ciarán koitti kovasti pitää kasvoillaan ankaran ilmeen, mutta hänen uteliaisuutensa vei muutamissa sekunneissa voiton. Vaikka hän kuinka yritti käyttäytyä kuin lennonopettaja, Ciarán ei mahtanut mitään sille, että kyseessä oli kuitenkin hänen tyttöystävänsä.
"...kuka löi?" Ciarán kysyi lopulta ja antoi uteliaisuudelle vallan. "Mitä tarkoitat..?"

Kaikki tuntui niin epätodelliselta. Tara halusi nähdä juuri palautuneen muistonsa uudelleen ja tietää sen syyt ja seuraukset. Hänen muistiinsa ei ollut ollut ajoittain luottamista, sillä monet epämiellyttävät muistot Tara oli sulkenut pois mielestään. Tuo oli mitä ilmeisemmin yksi niistä, mutta Tara ei ollut aivan varma, oliko hän itse halunnut unohtaa tapahtuman vai oliko hän saanut pahankin aivotärähdyksen pudotessaan – miten siinä on täytynyt käydä. Ei hento yksitoistavuotias tuollaista lyöntiä voinut ottaa vastaan putoamatta, Tara järkeili.

Tara oli päättänyt kertoa Ciaránille, mitä oli nähnyt ja oli jo avannut suunsa sanoakseen sanottavansa, mutta Ciarán ehti ensin.
"No, joku muukin voi lyödä sinua, jos suljet silmäsi lentäessä", Ciarán huomautti. Taran suu jäi auki hämmästyksestä tai ehkä lähestulkoon järkytyksestä. Aivan heti Tara ei tajunnut, mihin Ciarán sanoillaan viittasi; tai pikemminkin mihin kaikkeen. Tara muisti hämärästi – häpeäkseen – lyöneensä Ciaránia joskus vuosia sitten, mutta totesi sitten, ettei se voinut liittyä tähän mitenkään. Toinen vaihtoehto kuulosti Tarasta paljon realistisemmalta, eikä hän halunnut uskoa sitä. Ei kai Ciarán sentään häntä löisi... löisikö?

Tara räpytteli silmiään – joiden kiinni painamisesta Ciarán oli ärtynyt – ja sulki viimein suunsa, jaksamatta puolustaa itseään, sillä ei nähnyt sillä enää mitään merkitystä. Ciarán kysyi jo toisenlaisella äänensävyllä, kuka Taraa oli lyönyt, mutta velhon kannalta oli jo myöhäistä: Tara oli muuttanut mieltään. Ilme noidan kasvoilla oli kuitenkin mitäänsanomaton, kun Tara käänsi päänsä Ciaránia kohti.
"Ai, tuota, Ellie, luokkatoverini Alaskassa. Mutta ei sillä ole enää mitään merkitystä, tajusin sen vain juuri", Tara sanoi kierrellen mutta valehtelematta, hyvinkin tietoisena kyseisen taidon puutteesta, ja hymyili poissaolevasti. Asiassa itsessään ei ollut mitään hymyilemistä, mutta luonnollisesti hymy, tekaistukin, saattoi lieventää tilannetta. Tehosiko hymy sitten Ciarániin, siitä ei Tara osannut esittää arvioita eikä hän siitä enää välittänytkään.

Sen sijaan Ciaránin Taran mielestä omituinen toteamus jäi vaivaamaan – Tara näki sielunsa silmin, kuinka siitä joskus keskusteltaisiin – palautuneen muiston ohella, tosin pienempänä ongelmana kuin tietämättömyys vuosien takaisen huispaustunnin tapahtumien muodostamasta kokonaisuudesta. Tara oli ollut kaikkea muuta kuin tasapainoinen ja iloinen lapsi, joten jos hänelle oli jokin onnettomuus sattunut ja se oli vaikuttanut häneen jotenkin, tahtoi asiasta ymmärrävästi tietää enemmän. Eikä Taralla mennyt kauaa keksiä, mistä hän sen tiedon saisi.

Tara pakotti huokauksen purkautumaan huuliltaan.
"Eiköhän tämä riitä tältä päivältä", hän sanoi eikä ollut uskoa korviaan. Ei ollut kulunut aikaa paljon mitään siitä, kun Tara oli ajatellut sen olevan viimeinen asia mitä halusi juuri nyt. Tilanne ehti muuttua, Tara vakuutti itselleen ja olisi halunnut jatkaa, sanoa suoraan tahtovansa alas, mutta hän oli saattanut itsensä totuuden piilottelullaan umpikujaan. Niinpä Tara tyytyi vain pudottamaan korkeutta vaikuttaen rauhattomalta, samalla unohtaen jäädä kuulemaan Ciaránin mielipidettä yhtään mihinkään. Tara ei koskaan oppisi uudelleen viestimään jokaisella sanallaan ja liikkeellään mitäänsanomattomuutta. Se saattoi olla ihan hyväkin seikka, mutta tuolla hetkellä Tara olisi halunnut sulkeutua turvalliseen tunnekuoreensa ja palata koululle – juoksujalkaa.

Naiset olivat kuin viinin juominen: alussa oli hyvä olo, ja kaikki oli hauskaa ja mutkatonta – mutta heti kun mieliala muuttui, seurasi hirveitä tunnepurkauksia ja aamulla järkyttävä päänsärky. Ciaránista tuntui siltä, että hän oli henkisesti palannut muutaman vuoden taaksepäin. "Naisista on liikaa vaivaa" oli ollut hänen suosikkisanontansa teini-ikäisenä, jos joku sukulainen sattui kysymään, oliko Ciarán löytänyt tyttöystävää. Hänellä ei ollut ollut aikomustakaan seurustella kenenkään kanssa, koska luudat ja huispaus olivat paljon mutkattomampia. Tulisalama totteli ohjausta ilman oikuttelua, ja joukkuetoveritkin yleensä noudattivat ohjeita jonkinlaisen patistelun jälkeen.

Nyt Tara muistutti Ciaránia siitä, miksi hän ei erityisemmin pitänyt seurustelusta. Ciarán ei pitänyt siitä, ettei hän saanut aina tahtoaan läpi. Ciarán tahtoi olla oikeassa, ja vähät välittää muiden tunteista. Jos Ciarán olisi halunnut välttää vaikeuksia, hän olisi tyytynyt tarkkailemaan ihmisiä etäämmältä. Nyt, kun hän seurusteli Taran kanssa, hänen oli pakko huomioida Taran tunteet ja myöntää, että hän itsekin saattoi olla joskus väärässä. Tara oli ollut selvästi kertomassa jotakin. Kun Ciarán oli erehtynyt huomauttamaan silmien sulkemisesta lentäessä, Tara oli vetäytynyt takaisin kuoreensa ja vaikutti siltä, ettei kertoisi enää yhtään mitään. Ciarán tunnisti oireet, koska näin oli käynyt muutaman kerran aikaisemminkin. Ja Tara tiesi varsin hyvin, miten Ciarán suhtautui kesken jätettyihin lauseisiin ja vastaamattomiin kysymyksiin. Jos jonkun jutun oli aloittanut, se oli kerrottava alusta loppuun asti. Mutta ilmeisesti jokin, mitä Ciarán oli sanonut, oli saanut Taran muuttamaan mieltään.

Mitä minä taas sanoin väärin? Ciarán ajatteli ja rypisti hivenen otsaansa. Oliko Tara loukkaantunut siitä, että Ciarán oli huomauttanut toistamiseen, ettei silmiä saanut sulkea lentäessä? Ciaránin omasta mielestä sellaisessa ohjeessa ei ollut mitään väärää, koska silmät kiinni lentäminen oli idioottimaisen typerää. Mutta ei kai Tara ollut niin pikkumainen, että suuttuisi sellaisesta huomautuksesta..?

Kun Tara kertoi haluavansa lopettaa siltä päivältä, Ciarán oli aikeissa alkaa inttää vastaan. Hän oli juuri kysellyt Taralta moneen kertaan, tahtoiko tyttö jatkaa vai ei, ja Tara oli vastannut haluavansa jatkaa. Ja nyt Tara väitti, ettei halunnutkaan jatkaa, eikä siinä ollut mitään järkeä. Ciarán avasi suunsa huomauttaakseen asiasta, mutta sulki sen saman tien. Ehkei asiasta sittenkään kannattanut sanoa, koska Tara vetäytyisi vain enemmän kuoreensa.
"Hyvä on", Ciarán vastasi rauhallisesti, vaikka häntä harmitti. "Palataan takaisin maahan ja jatketaan joku toinen päivä."

Ciarán käänsi luutansa kohti maata ja laskeutui tasaiselle nurmikentälle. Hän tiesi, että Tara hämmentyisi hänen reaktiotaan, koska tämä varmasti odotti "kerro kun kerran aloitit"-inttämistä. Sen Ciarán olisi normaalisti tehnytkin, mutta hän oli jo monta kertaa todennut, ettei inttämisestä ollut paljonkaan hyötyä. Tara oli selvästi halunnut kertoa oma-aloitteisesti, ja siksi tämä kertoisi asiansa ennemmin tai myöhemmin – sitten kun pääsisi yli ilmeisesti jollain tapaa loukkaavista sanoista, joita Ciarán ei edes muistanut sanoneensa. Ei auttanut kuin odottaa.

Harmittavaa kyllä, Ciarán inhosi odottamista. Odotteleminen sai hänet pahantuuliseksi, ja se paistoi hiukan teeskennellyn välinpitämättömyyden alta. Kuten shakkia pelatessa, Ciarán olisi mieluummin pelannut hyökkäävästi ja saanut voittonsa heti, tässä ja nyt. Mutta lähes kolmen vuoden seurustelun jälkeen Ciarán tiesi, ettei sellainen taktiikka toiminut Taraan.

Ei mennyt kauaa, kun Tara jo halusi uudelleen kertoa Ciaránille. Tuo oli monen monituista kertaa vannottanut, että jos jokin painoi mieltä, kannatti kertoa. Toisaalta Ciarán oli myöskin sanonut olevansa epäluotettava, ja ettei kaikkea – varsinkaan arkaluontoista Taran käsityksen mukaan – ollut syytä mainita. Tara oli jo vuosia sitten mennyt laskuissa sekaisin, kun oli yrittänyt keksiä, kumpi näistä vaihtoehdoista saisi Ciaránilta enemmän kannatusta.

Varsinkin tätä nykyä olisi huomattavasti ollut helpompaa, jos olisi vain sanonut asiansa suoraan, mutta silti, silti Taran mielen perukoilla kyti pieni pelko siitä, että Ciarán nauraisi hänelle. Tara muisti viime kevään onnettomuutensa. Hän oli epäonnistuneen ilmiintymisen melkein halkeentunut, ollut kivuissaan ja verenhukasta sekava, kun Ciarán oli paikannut taas yhden kerran itsensä teloneen Taran. Ja ensimmäinen asia, joka Taralle oli tullut mieleen tajunsa takaisin saaneena, oli pelko siitä, että Ciarán ylenkatsoisi Taraa noidan ilmiintymisvaikeuksisien takia ja mieltäisi Taran vastenmieliseksi olennoksi. Tara ei nykyään normaalitilanteessa voinut uskoa, kuinka olikaan edes voinut ajatella ulkonäköään ollessaan sellaisessa tilassa. Toki taustalla oli ollut muitakin asioita, kuten Taran itsetunnon vajavuus, mutta Tara ei nähnyt niillä olleen yhtä suurta vaikutusta epävarmuuteen Ciaránia kohtaan. Silti Taran oli myönnettävä itselleen, ettei hän luottanut Ciarániin ihan täysin, ihan aina. Torjutuksi tulemisen pelko oli liian suuri.

Kuten tavallisesti, Tara odotti tälläkin kertaa kehotusta jatkaa aloitettu asia loppuun. Ciarán ei tunnetusti pitänyt keskenjätetyistä lauseista. Jos tilanne olisi ollut toinen, Tara olisi naurahtanut muistoille näistä väittelyntapaisista kysymyksenkierroista. Mutta Tara ei naurahtanut, sillä kärkevää huomautusta lopettamattomasta kertomuksesta ei tullut. Sen sijaan Taran saama vastaus oli rauhallinen, myöntävä toteamus, jollaista hän ei ollut varmaan koskaan saanut, ainakaan suoraan. Taran kannalta oli huonoa tuuria, että näin epätavallinen vastaus tuli juuri, kun hän oli laskeutumassa ensimmäiseltä lentokerraltaan vuosiin.

Jalat osuivat huonosti maahan, ja Tara pyörähti nurmelle selälleen, luuta pudoten muutaman jalan päähän. Pudotus ei ollut enempää kuin Taran oman alavartalon mitta, eikä hän juuri tajunnut sitä, sillä Ciaránin vastaus oli tullut niin täydellisenä yllätyksenä kuin olla ja voi. Hetkeksi unohtui koko juttu palautuneesta muistosta ja aikomuksesta kertoa Ciaránille. Oikeastaan kaikki muu oli yhdentekevää. Mitä minä tein? Tara ajatteli käytännössä yhtä järkytyksensekaisen hämmentyneenä omituisesta vastauksesta kuin aikaisemmin siitä tosiasiasta, että hänen luokkatoverinsa oli tahallaan kumauttanut Taralta tajun kankaalle luudalla keskellä huispausottelua. Lopulta Tara tajusi nousta istumaan, hieroi vaistomaisesti toista olkapäätään, joka ensimmäisenä oli maata koskettanut, ja nosti sitten varovasti ja ennakoiden katseensa Ciarániin.

"Sanoitko sinä 'hyvä on'...?" Tara kysyi tunnustellen, yrittäen samalla keksiä syytä omalle reagoinnilleen. Eihän se nyt niin erikoista voinut olla: myöntyä toisen tahtoon vastaan väittämättä muissakin asioissa kuin "tarvitsen raitista ilmaa" tai "haluan nukkumaan". Ihan tavallista. Paitsi, ettei se Taran mielestä ollut mitenkään tavallista.

Ciarán laskeutui nurmikolle tottuneesti kuin kuka tahansa, joka oli oppinut lentämään jo ennen kuin oli oppinut edes kunnolla kävelemään. Lentäminen oli hänelle niin luontevaa, että oli ajoittain vaikeaa palauttaa mieleen alkeita. Eikä hän oikeastaan ollut edes koskaan opetellut lentämistä teoriassa. Alun perin Ciarán oli oppinut lentämään, kun hänen siskonsa Marianne oli istuttanut kolmivuotiaan pikkuveljensä luudanvarrelle ja päättänyt selvittää, miten veli lentäisi. Osittain kyseessä oli tietenkin ollut kymmenvuotiaan Mariannen pila veljelleen, koska Ciarán oli ollut raivostuttava kakara jo kolmevuotiaana. Marianne oli halunnut säikäyttää veljensä, mutta hän oli vahingossa onnistunut aiheuttamaan käänteisen reaktion.

Ciaránin oli pakko vähän hymyillä muistolle jälkeenpäin. Hän oli ensimmäisellä lentokerrallaan lentänyt puuta päin, saanut siitä valtavan mustelman ja rientänyt siskonsa luo pyytämään, että tämä nostaisi hänet uudelleen luudalle. Lentämisen tunne oli ollut jotain, mihin Ciarán oli jäänyt koukkuun välittömästi jo lapsena. Tunne siitä, ettei ollut sidoksissa mihinkään, ei edes tuttuun maankamaraan ja painovoimaan – se oli tunne, jota Ciarán rakasti yli kaiken. Jopa enemmän kuin Taraa, vaikkei Ciarán halunnut sitä ääneen myöntääkään. Ciarán tiesi, että hänen elämänsä kahdesta tärkeimmästä asiasta lentäminen vei hiuksenhienosti voiton rakkaudesta tyttöystävää kohtaan. Lentämisestä kumpuava vapauden tunne ei ollut haalistunut lainkaan, vaikka ensimmäisestä lentokerrasta oli jo 18 vuotta.
Luudalta laskeutumiseen puolestaan liittyi tunne siitä, että vapaudesta piti luopua. Maan päällä odottivat velvollisuudet, muiden ihmisten täyttämättömät odotukset ja todellisuus, jota Ciarán toisinaan halusi paeta. Ei ollut yllätys, että hänen animaagimuotonsa oli ottanut tervapääskyn hahmon. Tervapääskyt tunnettiin lintuina, jotka viettivät lähes koko elämänsä lennossa. Jos Ciaránkin olisi pystynyt syömään ja nukkumaan ilmassa, hän olisi varmaan tehnyt sen.

Laskeutumista seurasi kevyt kahahdus, kun kentän kohmeinen nurmikko antoi periksi huispaussaappaan alla. Ciarán otti luutansa ja huokaisi tuskin kuuluvasti. Taas takaisin maanpinnalla. Ciarán veti hieman henkeä ja ehti juuri kääntyä Taraa kohti, kun kahahdusta seurasi tömähdys.
Hetkinen, tömähdys?
Ciarán katsoi nyt taakseen Taraan, joka teki kaikkea muuta kuin tyylikkään laskeutumisen. Tyttö oli osoittanut jalkansa huonosti maahan, menettänyt tasapainonsa ja tipahtanut olkapää edellä maahan. Auts. Olkapää oli tunnetusti Taran heikkoja kohtia, koska se sai jatkuvasti uusia vammoja. Toivottavasti maahan osunut olkapää ei ollut sijoiltaan mennyt tai halkeentunut olkapää.

Ciarán riensi Taran luo aikeenaan kysyä, oliko tämä kunnossa huonon laskun jäljiltä. Tara ehti kuitenkin ensin. Noustuaan istumaan tyttö toisti sen, mitä Ciarán oli juuri äsken sanonut. Tara kuulosti enemmän hämmentyneeltä kuin kivulloiselta, eikä vaikuttanut siltä, että Taraan olisi sattunut kovin paljon. Ciarán kohotti yllättyneenä kulmiaan ja käveli varmuuden vuoksi tyttöystävänsä vierelle.
”Joo, sanoin”, Ciarán vastasi esitettyyn kysymykseen. Hänen ärtymyksensä oli tiessään, koska tilalle oli ehtinyt hetkeksi astua huoli, eikä se ollut korvaantunut uudestaan aiemmalla harmilla. ”Kuinka niin? Onko siinä jotain outoa?”
Ciarán kyllä tiesi, että hänen sanomassaan lyhyessä lauseessa ”Hyvä on.” oli paljonkin outoa. Se oli outo siksi, että Ciarán ei juuri koskaan myöntynyt, vaan pikemminkin muut myöntyivät hänen vaatimuksiinsa. Ciarán oli yleensä se, joka kertoi, miten asiat piti tehdä ja ne myös tehtiin niin. Jos ihmiset eivät vastanneet myöntävästi, hänellä oli useita keinoja saada heidät muuttamaan mieltään.
Oikeastaan lause ”Hyvä on.” oli tälläkin kertaa vain keino, jolla Ciarán arveli asioiden sujuvan haluamallaan tavalla. Se ei ollut pahantahtoinen keino, vaan kokemuksen opettamaa viisautta. Ciarán tiesi, ettei Tara puhuisi, jos hän vänkäisi tietoa väkisin. Miksi siis tuhlata voimia ja yrittää?

”Se oli aika onneton laskeutuminen”, Ciarán totesi suorasukaisesti, mutta hymyili hiukan. ”Meidän pitää varmaan harjoitella laskeutumisia seuraavalla kerralla. Satutitko itsesi?”
Hän seisoi maassa istuvan Taran vierellä, valmiina ojentamaan kätensä, kun tämä tahtoi nousta ylös. Sillä hetkellä hänen mielessään oli jo aiemman harmistuksen sijaan pieni helpotus siitä, että Tara oli melko turvallisesti maan pinnalla, eikä ilmeisesti ollut onnistunut telomaan itseään pahemmin – vaikka olkapää olikin ottanut iskun nurmikolta.