Tylypahka AM

Anthony oli – harvinaista kyllä – täysin samaa mieltä Hestian kanssa siitä, että vihje vaikutti aivan liian helpolta. Joko aarteenetsintä oli suunnattu vain koulun kaikista nuorimmille tai sitten opettajat aliarvioivat heidän älynlahjojaan aika pahasti. Tai sitten koko hommassa oli jotain perin hämärää, mikä varmasti oli yksi erittäin vahva mahdollisuus. Eihän rehtori ennenkään ollut juuri kokenut sydämenasiakseen järjestää mitään erityistä leikkimielistä tekemistä koulun oppilaille. Hän ei vain ollut vielä oikein keksinyt, miten koulu voisi hyötyä aarteenmetsästyksen järjestämisestä. Ellei… ellei sen tarkoitus sitten ollut viedä huomiota pois jostakin muusta.

”Näkisit, mitä kaikkea ne yrittävät säilyttää koululla”, Anthony naurahti kuivasti, kun Atlas huomautti, että kukaan nuorempi oppilas ei varmaan säilyttäisi mitään vaarallista korua koululla, koska siitä kärähtäisi niin helposti. Hänen takavarikkosaldonsa suurimman ryhmän ehkä muodostivat kaikenlaiset kermakaljaa väkevämmät juomat, mutta oli hän ehtinyt tämän reilun vuoden aikana nähdä aika paljon kaikenlaista muutakin. Hänestä tuntui, että nimenomaan nuoremmat oppilaat koettelivat sääntöjä enemmän. Tai sitten jäivät vain helpommin kiinni.

Anthony tutki edelleen vihjepaperia, tällä hetkellä taikasauvansa kanssa, Hestian selittäessä, miten koru voisi olla mikä tahansa kaunis esine. Hän ei ollut aivan varma tämän katsantokannasta, sillä koru oli kuitenkin koru ja koriste-esine oli koriste-esine. Hänellä kuitenkin oli tarpeeksi järkeä ollakseen sanomatta sitä ääneen vaan tyytyi vain keskittymään vihjeeseen. Hestian kysymykselle voimakkaista taikaesineistä hän vain kohautti olkapäitään, sillä niitä kyllä riittäisi lueteltavaksi vaikka koko seuraavaksi viikoksi. Olisi melko hakuammuntaa lähteä arvailemaan, mikä etsittävä esine oikein oli. Sitä paitsi, eihän heidän varsinaisesti tarvinnut edes tietää, mikä se oli vaan missä se oli.

”Ei kotitontuilta kysyminen ainakaan maksa mitään”, hän sen sijaan totesi ja luovutti vihdoin vihjeen tutkimisen kanssa, koska siitä ei näyttänyt löytyvän mitään toista tasoa. Ei vaikka, hän oli kokeillut taikasauvallaan siihen vielä yleisimmät taiat, joilla salattuja viestejä saattoi saada esiin. Joko vihjeessä ei vain ollut sellaisia taikoja tai sitten se ei ollut edes varsinaisesti mikään aarteenetsintävihje, sillä jos opettajat tosiaan olisivat laatineet vihjeen sillä tarkoituksella, että oppilailla olisi edes joku mahdollisuus selvittää se, nämä olisivat käyttäneet jotain yleistä ja helppoa loitsua.

”Mistä sinä muuten löysit koko vihjeen?” Anthony yhtäkkiä kysyi Atlakselta tajuttuaan, ettei ollut aiemmin ymmärtänyt kysyä. Vihjeen löytöpaikkakin saattaisi olla omalta osaltaan jo jonkinlainen vihje. Oli kuitenkin hieman eri asia oliko vihje vain ollut jossain lojumassa, löytymistä odottaen, vai oliko se piilotettu johonkin. Hän ojensi samalla vihjelapun takaisin jo seisomaan nousseelle pojalle ja nousi itsekin ylös katsoen tätä odottavasti. Hän ei ollut aivan varma siitä, mikä heidän suunnitelmansa oli, mutta hän aikoi olla siinä mukana. Hän oli saanut jo yhdeltä päivältä tarpeekseen taikuuden historiasta. Atlaksen idea vihjeiden haalimisesta ja kirjoittajan päättelemisestä kuulosti kuitenkin ihan hyvältä alulta. Kotitonttujen kuulustelun lisäksi.

Hestia risti jalkansa samalla, kun mietti poikien sanoja. Kun Anthony mainitsi muiden oppilaiden yritykset säilyttää koulussa vaarallisia esineitä hänen ajatuksensa harhailivat omien tuliviskipullojensa luo ja päätti ettei joisi Anthonyn edessä enää mitään, sillä ei halunnut menettää juomiaan tai tupapisteitä. Varsinkin nyt kun he olivat niin pitkälti johdossa. Rohkelikot olivat niin paljon jäljessä, että häntä melkein nauratti, kunnes ajatukset harhautuivat jälleen siihen tiettyyn rohkelikkopoikaan jota ei saisi ajatella. Tyttö ravisti hiukan päätään samalla, kun Anthony selitti ettei kotitontuilta kysyminen maksaisi mitään.

”Onkohan muilla sama vihje? Koska sekin olisi vihje itsessään. Pitääkö kaikkien etsiä samasta paikasta saman vihjeen avulla vai ovatko kaikki paperit erilaisia? Minusta tuo näyttää revityltä”, sanoi vihjaten paperiin, joka oli nyt Anthonyn käsissä. Häntä epäilytti koko asia muutenkin. Miksi opettajat järjestäisivät aarteenetsinnän? Ehkä he olivat tylsistyneet? Tai sitten he olivat hukanneet jotain ja halusivat oppilaiden löytävän sen heidän puolestaan. Mutta siinä taas ei ollut mitään järkeä. Jos he olisivat hukanneet jotain eivät he olisi osanneet kirjoittaa vihjeitä ’aarteen’ olinpaikasta. Hestia jätti mietteensä sanomatta ja nousi ylös kuten hänen ystävänsäkin. ”Lähdemmekö sitten kuulustelemaan tonttuja? Niiltä ei pitäisi olla vaikeata saada tietoa irti”, hän totesi ja oikaisi hamettaan, joka kiipesi uhkaavasti ylöspäin.

//tällainen nopea koulussa väsätty vastaus :D

"Löysin sen pihamaalta penkin alta", Atlas vastasi Anthonylle. "Tiedäthän, se on se penkki puun alla, melkein järven rannassa. Olin vähän hämmästynyt siitä, ettei kukaan ollut poiminut vihjettä ennen minua, koska siinä penkillä norkoilee aina joku."
Atlas ei viitsinyt mainita, että vihje oli ollut melkein piilossa pitkäksi rehahtaneessa nurmikossa, ja sen löytäminen oli vaatinut ryömimistä penkin alla. Vielä vähemmän Atlas halusi mainita, miksi hän oli ryöminyt penkin alla. Anthonyn ja Hestian ei tarvinnut tietää, että Atlas oli jälleen levittänyt kaiken omaisuutensa pitkin poikin, koska oli hämääntynyt niin paljon jonkun kehuessa hänen maalaustaan. Ja vielä takaa, niin ettei Atlas voinut ennakoida puhuttelua! Atlas ei erityisemmin pitänyt huomiosta, koska se sai hänet aina hermostumaan. Maalausta ihastellut puuskupuhtyttö oli auttanut Atlasta keräämään suurimman osan maahan pudonneista tavaroista, mutta Atlas oli vielä myöhemmin joutunut varmistamaan penkinalusen tipahtaneen kynsikkään toivossa.

"En usko, että vihjeet ovat samoja", Atlas totesi Hestialle. "Eihän siinä olisi mitään järkeä..? Tai ainakaan en ole kuullut, että kukaan olisi väittänyt, ettei aarretta ole löytynyt vihjeen perusteella. Jos vihjeet johtavat samoihin paikkoihin, aateen saa vain ensimmäinen, eikö niin?"

Atlas oli vähän odottanut, että joko Anthony tai Hestia olisi lähtenyt johtamaan laumaa kohti keittiötä, mutta kumpikaan ei näyttänyt tekevän aloitetta. Molemmat olivat kuitenkin nousseet ylös, ja Anthony katsoi Atlasta odottavasti. Atlas puri huultaan. Hän oli toivonut, että joku muu olisi ottanut ohjat käsiinsä. Anthony ja Hestia olivat paljon päättäväisempiä, ja heistä oli johtamaan aarteenmetsästystä. Atlas ei mielellään kävellyt edellä, mutta.... jos nyt tämän kerran.

Atlas lähti kävelemään kohti tuvan sisäänkäyntiä, josta juuri oli kävellyt sisään. "Ehm, en suosittele kovistelemaan kotitonttuja", Atlas totesi Hestialle, joka tapansa mukaan esitti asiansa jyrkin sanamuodoin. "Ne ovat sympaattisia, ja kertovat tiedon varmaan mielellään ilmankin kovistelua."

Anthonyn ilme muuttui pohtivaksi Atlaksen kertoessa järven rannassa olevasta penkistä puun alla. Hän uskoi tietävänsä, mistä penkistä oli kyse. Hetken hän mietti, että miten Atlas oli oikein mahtanut vihjeen löytää, jos kukaan muu ei ollut vielä sitä niinkin suositusta paikasta löytänyt, mutta hän jätti kuitenkin kysymättä. Ehkä Atlas oli piileskellyt penkin alla kuuntelemassa, jos vaikka penkillä satuttiin vaihtamaan jotain mehukkaita juoruja. Ajatus Atlaksesta piilottelemassa penkin alla järven rannassa nosti hänen toista suupieltään hetkellisesti ylöspäin, mutta hän korjasi sen takaisin neutraaliksi melko nopeasti.

”Mmmh. Ehkä kaikilla muilla on ollut siellä… parempaa tekemistä”, Anthony totesi, sillä hänen käsityksensä mukaan kyseinen penkki oli myös melko suosittu kuhertelupaikka niin kauan kuin järvi ei ollut jäässä eikä ollut liian kylmää pussailla ulkona. Ei tietenkään sillä, että hänellä olisi ollut asiasta mitään ensikäden kokemusta.

Hestian kysyessä, mahtoiko muillakin olla sama vihje, Anthony tajusi, ettei ollut tullut edes miettineeksi sellaista mahdollisuutta. Silloinhan kyseessä olisi vähän niin kuin kilpailu siitä, kuka selvittäisi vihjeen nopeimmin ja löytäisi itse aarteen nopeimmin, koska vain yksi voisi voittaa. Hänellä kuitenkin oli jotenkin sellainen käsitys, että aarteita olisi ollut monta. Ehkä se johtui jostakin, mitä rehtori oli alkajaisjuhlassa sanonut. Hän ei vain enää muistanut tämän sanoja kovin tarkkaan. Atlaksen vastauksesta päätellen tämäkään ei uskonut, että kaikki vihjeet olisivat samoja ja että kyseessä olisikin jonkinlainen kilpajuoksu aarteen löytymiseen.

Hestian puhuessa kotitonttujen kuulustelusta Anthony pisti merkille, miten tyttö oikaisi ylöspäin noussutta hamettaan ja vilkaisi samalla automaattisesti omaansa, joka kuitenkin oli ihan säädyllisen pituinen, kuten aina. Hän nyökytteli Atlaksen vastatessa Hestialle, ettei kotitonttuja ehkä kannattaisi kovistella, koska ne olivat sympaattisia. Hän oli täysin samaa mieltä. Itse asiassa hänellä oli jo pitkään ollut tapana käydä koulun keittiössä aina, kun elämä alkoi potkia päähän liikaa. Kotitontut sentään olivat hänelle aina kilttejä. Jopa silloin, kun hän istui keittiön nurkassa olevalla porrasjakkaralla itkemässä. Hän toivoi, että kotitontut eivät mainitsisi siitä mitään Atlaksen ja Hestian kuullen. Ikävä kyllä hänen kokemuksensa mukaan monet niistä eivät kyllä olleet maailman hienovaraisimpia otuksia, vaikka useimmat ihan mukavia olivatkin.

”Eivätköhän ne vastaa muutamaan kysymykseen ihan mielellään”, Anthony totesi kirien muutamalla askeleella Atlaksen rinnalle ja ulos tuvasta. Hän meinasi lähteä automaattisesti tavallista oikotiereittiään kohti keittiötä, mutta tulikin sitten toisiin ajatuksiin ja valitsi ehkä hieman paremmin tunnetun reitin. Ihan vain, ettei näyttäisi siltä, että hän kävi siellä useinkin.

"Pitäisiköhän meidän vain suoraan kysyä korusta?" hän pohti ääneen suunnatessaan kohti keittiötä. Kotitontut tuskin olisivat kovi valehtelemaan, ellei näitä erikseen oltu käsketty. Mutta... ottaen huomioon vihjeen selkeyden hän ei oikeastaan odottanut, että kotitonttuja olisi ohjeistetty valehtelemaan asiasta. Se olisi ollut... outoa.

//Roolipelipisteet palkittu tähän saakka. -Caine