Tylypahka AM

”En, en, älä huoli”, Caine huokaisi Zainin melskatessa siitä, keneltä hän oikein oli oppinut liemenkeiton alkeet aikanaan. Olihan siitä kauan, mutta ei sellaisia asioita unohdettu. Ei vaikka olisi kuinka hyvä muisti eikä hän edes ollut mitenkään erityisen huonomuistinen. Sitä paitsi, Zain ainakaan ei antanut hänen unohtaa. ”Tarkoitin vain, että… en arvostaisi sitä, jos näitä sabotoidaan.”

Zainin kädenheilautus ja väheksyvä huomautus aiheuttivat jo ikävän tunteen Cainen vatsanpohjaan, vaikka ne eivät olleet mitenkään odottamattomia. Zain oli koko elämänsä tainnut elää siinä oletuksessa, että säännöt ja ohjeet olivat kaikkia muita ihmisiä paitsi häntä varten. Caine kuitenkin sai jotenkin pidettyä kielensä kurissa, sillä hän tiesi, että asiasta oli turha ruveta tappelemaan ja kyllähän Zainin kuitenkin pitäisi osata pippurijuoman valmistus.

”Olen muuttanut hiukan perusreseptiä. Siitä saa vahvempaa, kun lisää pelkän sitruunankuoren lisäksi myös mehun”, hän kuitenkin huomautti. Zain tuskin tulisi sitä reseptistä lukemaan. Hän oli pari vuotta takaperin perehtynyt pippurijuomaan ja tullut siihen tulokseen, että mehun lisääminen perinteisestä reseptistä poiketen yleensä tuotti tehokkaamman lopputuloksen. Ero oli melko hiuksenhieno, mutta tehokkaampi on tietysti aina parempi.

”Muutamia satseja lisää pippurijuomaa”, Caine totesi vastauksena Zainin kysymykseen kävellessä takaisin kohti sitä kattilaa, jonka parissa oli alun perin tehnyt töitä. Hänellä itse asiassa oli muutamia muitakin liemiä, muttei ollut aivan varma, haluaisiko hän Zainin koskevan niihin. Pippurijuomakaan ei ollut varsinaisesti taikaliemi kaikkein helpoimmasta päästä, mutta hänen keittämiinsä muihin liemiin verrattuna se oli helpohko.

”Tuntuu olevan haluttua tavaraa näin syksyn ja talven lähestyessä”, Caine vielä lisäsi kohauttaen olkapäitään ja vilkaisi samalla kattilansa vieressä olevaa tiimalasia. Vielä muutama minuutti. Hän risti kätensä rinnalleen ja yrittäen näyttää välinpitämättömältä ja etenkin siltä, ettei koko ajan vilkuillut Zainiin päin vahtiakseen, mitä tämä teki.

Zain ei ollut erityisen tyytyväinen siihen, että Cainen perusoletus oli, että Zain sabotoisi hänen liemiään. Miksi hän niin tekisi? No, hyvä on, olihan hän joskus tehnyt jotain... sen kaltaista, ehkä, häirinnyt hieman Cainen työskentelyä, mutta se oli aina ollut Cainen oma vika! Ainakin melkein. Zainin lähes olemattomassa omatunnossa tuntui kevyt vihlaus, mutta hän ei ollut aivan varma, miksi. Tuntui siltä kuin hänen olisi pitänyt muistaa jotain, josta tuntea omantunnontuskaa, mutta hänellä ei ollut aavistustakaan siitä mitä se voisi olla. Syy saattoi tosin olla yhtä lailla muistamisten määrässä kuin muistin huonoudessa.

Zain kuitenkin päätti unohtaa moiset negatiivisuudet, ja keskittyä liemien tekoon. Liemien keittely oli itse asiassa varsin rentouttavaa puuhaa. Liemestä riippuen, toki.
"Mehun? Se oli hyvä idea", Zain totesi hyväksyvästi. Sille oli syynsäkin, että Caine opetti taikaliemiä koulussa. Hän olikin aina ollut ylpeä Cainesta, vaikkei ehkä sanonutkaan sitä aivan niin usein kuin ajatteli. Kaikkea ei aina tarvinnut sanoa ääneen.

Saatuaan tällä hetkellä työskentelyn alla olevan liemen siihen vaiheeseen, että sen täytyi antaa vain hautua, Zain etsi omatoimisesti luokan takana olevasta takahuoneesta, joka oli sisustettu varsin miellyttäväksi pikku lepotilaksi, välineitä, ja alkoi keittää vettä teetä varten. Tee hänellä oli tietenkin itsellään mukana, olihan hänen muutenkin ollut tarkoituksena tuoda teetä Cainelle tuliaiseksi. Laadukasta sellaista, totta kai. Tee oli jotain, mistä kukaan itseään kunnioittava britti ei voinut tinkiä.

Löydettyään välineet ja laitettuaan puhtaan veden kiehumaan Zain palasi takaisin luokkaan ja irrotti kaapunsa alla vyöhönsä kiinnitetyn nyytin, ja laski sen pöydälle. Nyytti oli kahteen kertaan paketoitu, ja hän irrotti päällimmäisen pakettia suojelleen kankaan. Sen alla oleva kangas oli siistimpi, varsin sievä itse asiassa, ja se sai nyytin näyttämään hieman lahjapaketilta - ja lahjapakettihan se olikin.
"Toin sinulle tuliaisia", Zain ilmoitti, samalla tavoin kun hän oli lukemattomia kertoja aiemminkin tehnyt. Tuliainen itsessään oli vain jotain pientä, josta hän oli arvellut Cainen pitävän. "Siellä on myös teetä, ja ajattelin, että voisimme maistaa sitä. Näytät siltä, että kaipaat kupillisen."

//Roolipelipisteet myönnetty tähän saakka. -Caine

Caine hieman yllättyi kun Zain lausui hänelle suoranaisen kehun hänen huomautettuaan sitruunan mehun lisäämisestä. Ei ollut mitenkään erityisen yleistä, että Zain kehui häntä. Itse asiassa se oli varsin harvinaista, sillä tämä tapasi ennemminkin ehkä keskittyä kaikkeen, mitä hän teki väärin tai huonosti. Miten hän oli liian sitä tai liian vähän tätä. Tämän vuoksi hän antoikin yleensä miehen juttujen mennä vain toisesta korvasta sisään ja toisesta ulos. Zain oli kykenevä yleensä ajattelemaan vain omaa napaansa eikä olisi kuitenkaan ikinä tyytyväinen mihinkään, mitä hän teki.

Pian Cainen täytyi kuitenkin irrottaa katseensa Zainista voidakseen keskittyä omaan liemeensä, kun tiimalasin hiekka valui loppuun. Hän lisäsi kattilaan sitruunaperhosen toukat sopivasti siinä välissä, kun eläinten oikeuksia antaumuksella puolustava Zain oli kadonnut jonnekin. Katoaminen sinällään oli vähän huolestuttavaa, mutta valitettavasti hänen täytyi keskittyä sillä hetkellä liemeen tai se menisi pilalle. Kun hän oli saanut loputkin ainesosat lisättyä ja sekoitti purppuranpunaista keitosta varovasti, Zain ilmestyikin ihan omia aikojaan takaisin luokkaan. Ilmeisesti tämä oli ollut luokan takahuoneessa. Caine oli joitakin vuosia sitten muuttanut yhden tarpeettomaksi käyneistä varastoista pieneksi toimistoksi, jottei hänen tarvitsisi ravata niin paljon tyrmän liemiluokkien ja ylemmissä kerroksissa sijaitsevan oikean työhuoneensa väliä.

Hän jatkoi liemensä sekoittamista hiljaa, kun Zain kaivoi jotakin vyöltään ja laski sen pöydälle ilmoittaen kyseessä olevan tuliainen. Se ei varsinaisesti ollut mitenkään harvinaista, mutta sai silti Cainen epäröimään. Kaikki Zainin tuomat tuliaiset eivät valitettavasti olleet olleet aivan hänen mieleensä. Sen sijaan tee kuulosti melko hyvältä, etenkin kun hän oli juuri saamassa liemensä taas hautumisvaiheeseen. Hän ei kuitenkaan aikonut ottaa kantaa Zainin huomautukseen siitä, tarvitsiko hän sitä vai ei.

”Mmmm, hienoa. Tämä onkin ihan pian valmis…”, hän totesi kuitenkin jokseenkin myöntävästi sekoittaessaan vielä muutaman viimeisen kierroksen ennen kuin nosti kannen kattilan päälle, ”30 minuuttia aikaa teelle.” Hän asteli ripein askelin takahuoneeseen taikasauvoineen ehtiäkseen kääntämään tiimalasin mahdollisimman pain. Yhdellä seinustalla oli kapean pöydän päällä pitkä rivi tiimalaseja, joista yhtä hän osoitti taikasauvallaan ja mutisi loitsun ennen kuin käänsi sen ympäri. Tiimalasin hiekka muuttui vihreäksi ja alkoi valua alaspäin. Ajan alkaessa loppua väri muuttuisi pikkuhiljaa punertavammaksi.

Cainen myöntyessä teetaukoon - vaikka olisi hän tehnyt sen ilman myöntymistäkin - Zain avasi tuliaispaketin ottaakseen teen ja hauduttaakseen sen. Puoli tuntia ei ollut mikään erityisen pitkä aika rentouttavalle teehetkelle, mutta sen täytyi nyt riittää. Tarkkana veden oikeasta lämpötilasta Zain otti veden pois kiehumasta ja kaatoi sen toiseen astiaan, ja siitä pannuun teelehtien päälle. Teen hauduttamisessa meni pari minuuttia, ja sitä odotellessa hän kattoi heille molemmille kupit.

Ottaen huomioon, ettei hänen ajantajunsa ollut parhaasta päästä, ja että hän ei juuri vaivautunut tiimalaseja käyttämään, Zainin ajoitus hautumisen kanssa osoittautui yllättävän tarkaksi. Ehkä syynä oli vain se, ettei hän ollut aivan ensimmäistä kertaa pappia kyydissä, tai se, että tee nyt vain oli niin tärkeä asia, että sitä ei sopinut pilata huonolla ajoituksella.

Kaadettuaan kupillisen teetä Cainelle ja sitten itselleen Zain laski teepannun pöydälle ja istuutui alas vastapäätä Cainelle kattamaansa paikkaa. Hän nosti kupin huulilleen ja veti syvään henkeä nauttiakseen teen aromista, ennen kuin kiireettömästi maistoi sitä. Mm. Täydellistä, vaikka hän itse sanoikin - ja miksei sanoisi, hänellä ei ollut ennenkään ongelmia myöntää omat taitonsa, eikä hän todellakaan aikonut olla turhan vaatimaton teenkeittotaitojensakaan suhteen.

Maisteltuaan rauhassa teetä Zain nosti katseensa Caineen.
"Miten kesäsi on muuten mennyt?" hän kysyi, kuin jatkaen keskustelua. Mitä hän toisaalta tekikin, keskustelu oli vain hiljennyt hetkeksi välillä, ja kesä puheenaiheena oli jo vanha. Zainin katseesta näki selkeästi, että kysymyksen vastauksen lisäksi hän oletti jonkinlaista kommenttia myös teehen, mieluusti positiivista sellaista.

Saatuaan tiimalasinsa toimimaan, Caine istuutui alas toiselle huoneen vanhoista nojatuoleista ja katsoi, kun Zain laittoi teen hautumaan ja kattoi kupit pienelle pöydälle nojatuolien välissä. Tuntui itse asiassa varsin mukavalta välillä istua alaskin vetämään henkeä. Ja juomaan teetä. Hän oli käyttänyt jo päivätolkulla aikaa siihen, että lähinnä juoksi monien eri kattiloiden väliä liemiluokassa yrittäen olla antamatta yhdenkään liemen kiehua tai hautua liian pitkään. Alas istuminen teen ääreen oli melkoista luksusta.

Zainin kaadettua teen kuppiin Cainekin nosti sitä ylös sen verran, että pystyi nuuhkaisemaan teen aromia. Sen haju oli kuitenkin lähestulkoon yhtä tärkeää kuin maku. Tuoksun perusteella vaikuttikin, että Zain oli löytänyt varsin laadukasta tavaraa. Kuten yleensä. Tämä jo maistoikin teetä, mutta Caine ei vielä tohtinut, sillä hän poltti kielensä varsin herkästi ja kielen polttaminen vasta pilaisikin teenautinnon. Zainin kysyessä hänen kesälomastaan Caine kohautti olkapäitään. Eipä siitä ollut kovin paljoa jännittävää kerrottavaa. Tai ainakin hän tiesi, ettei mitään sellaista kerrottavaa, mikä olisi kiinnostanut Zainia.

”No, kuten sanottua, vietin suurimman osan kesästäni täällä keittäen näitä liemiä. Ei mitään kovin jännittävää. Kävin Aelhillissä. Siellä vaikutti olevan kaikki ihan hyvin. Owrick haluaisi, että kastan hänen lapsensa. Sen pitäisi syntyä ensi kuussa”, hän kertoi lyhyesti kesästään. Liemien keittämisessä ei tosiaankaan ollut mitään erityisen mielenkiintoisesta – vaikka Caine itse toki toimi liemien parissa melko mielellään – eikä Aelhillistäkään harvoin kuulunut mitään kovin kummoisia uutisia. Jos Zainin itse aiheuttamaa jupakkaa ei laskettu, lapsen syntymä varmaan olisi vuoden jännittävin asia.

”Ai niin, ja kesäleiri. En viettänyt tosin varsinaisesti leirillä kovin paljoa aikaa, koska… tein muita töitä”, Caine vielä lisäsi, mutta lopetti lauseensa sitten varsin lyhyeen, koska ei halunnut varsinaisesti puhua kesänsä hämärämmistä puuhista. Zain toki tiesi, Scunthorpe Academyn tapauksesat, koska hän oli sen tälle heikkona hetkenään sattunut kertomaan, mutta se ei tarkoittanut, että hän tahtoi puhua siitä enää nyt, kun tapaus oli… peitelty.

Saatuaan varsin lyhyen kertomuksensa päätökseen Caine otti vihdoin varovaisen kulauksen teekupistaan. Tee maistui juuri siltä kuin hän tuoksun perusteella oli ajatellutkin ja haudutuskin vaikutti onnistuneen loistavasti. Hän totesikin sen ääneen, koska tiesi Zainin kerjäävän kehuja tällaisista asioista.

”Miksi muuten palasit jo nyt? Luulin, ettet tulisi takaisin ainakaan ennen syyslukukauden alkua”, Caine muisti yhtäkkiä kehujensa jälkeen kysyä. Kyllähän hän jollain tasolla tiesi, että Zain aina palaisi ennen pitkää, mutta tänä kesänä tämä tuntui päättäneen matkansa tavallista aikaisemmin.

Zain kuunteli Cainen kertomusta kesästä maistellen välillä teetään. Kuulosti siltä, ettei Cainelle ollut tapahtunut mitään sen erikoisempaa kesän aikana, mutta se ei oikeastaan tehnyt kertomuksesta sen vähempää mielenkiintoista. Ei hän ollut olettanutkaan, että Cainella olisi ollut sen suurempia seikkailuja, joista hän ei olisi jo tiennyt - tai jos olisi ollut, hän olisi ollut hieman loukkaantunut siitä, että Caine oli hänen kanssaan matkustamisen sijaan seikkaillut omiaan!

Zain oli tyytyväinen kuullessaan kehuja teestä. Olihan hän sen tiennytkin, että hänen teevalintansa oli ollut erinomainen, samoin kuin valmistuksensa, mutta kehuja ei koskaan kuullut liikaa. Varsinkaan sellaisilta henkilöiltä, joiden saattoi luottaa niitä myös tarkoittavan. Cainen kysymys sen sijaan oli vaikea. Miksikö? Mitä tuohon nyt sanoisi?

"Mm... Kaipasin... Englantia", hän sitten vastasi mietteliään kuuloisena. Hän ei ollut kyllä koskaan ollut erityisen patrioottinen, ja koti-ikävän sijaan kaukokaipuu oli hänelle tutumpi tunne. Ehkä Englanti oli vain lähin mahdollinen sana, jota hän saattoi sillä hetkellä käyttää. Hänen katseensa viipyili Cainessa hetken, kunnes hän siirsi pöydälle laskemaansa lahjanyyttiä kohti Cainea.
"Et ole vielä avannut tuliaistasi", hän muistutti. "Siellä on muutakin kuin teetä."

Tarkalleen ottaen kulmikkaassa paketissa oli enää vain yksi esine Zainin otettua teen sieltä jo pois. Esine oli kirja: ikääntynyt, mutta hellästi säilytetyn näköinen kirja, jonka alareunasta purppuraan taittuvilla syvänsinisillä kansilla tuikki leijonan tähtikuvio ja muita sitä ympäröiviä taivaankappaleita. Sen sisältö oli, kuten arvata saattaa, tähtitieteeseen liittyvää, ja varsin edistynyttä sellaista. Ehkei välttämättä mitään uutta Cainelle, joka kuitenkin oli hyvin pätevä aiheessa, mutta ehkä hyvin vanha ja harvinainen kirja toimisi edes kuriositeettina.

"Autoin erästä marokkolaista velhoa pienessä... ongelmassa. Hän antoi minun vastapalvelukseksi valita minkä tahansa esineen kokoelmastaan, ja heti kun näin tämän kirjan tiesin, että pitäisit siitä."
Zain oli itse varsin ylpeä huomaavaisuudestaan. Tokihan Cainekin osasi arvostaa sitä - täytyihän hänen! Kuka muu muka ajattelisi Cainea yhtä paljon kuin hän! Hän oli sentään valinnut jotain Cainelle sen sijaan, että olisi ottanut jotain itselleen - äärimmäisen jaloa häneltä!

Caine huomasi, että Zainia kiinnosti kehut teestä enemmän kuin hänen kesälomatarinansa, mutta ei hän voinut syyttääkään toista. Hänen tarinansa eivät olleet kovin jännittäviä eikä Zainilla ylipäätään ollut yleensä kauheasti kärsivällisyyttä tai kiinnostustakaan kuunnella muita ihmisiä. Noin yleensä ottaen tämän itsekeskeisyys oli varsin vallitseva ominaisuus. Caine ei kuitenkaan voinut olla naurahtamatta ääneen, kun Zain vastasi kaivanneensa Englantia.

”Sinähän vihaat Englantia. Valitat aina täällä ollessasi säästä ja huonosta teestä ja haluaisit olla mieluummin missä tahansa muualla”, hän huomautti ennen kuin tajusi, mistä Zain oikeasti puhui ja hiljeni äkisti nielaisten lauseensa lopun. Onneksi Zain rikkoi kiusallisen hiljaisuuden muistuttamalla häntä tuliaisesta, jota hän ei ollut vielä avannut. Caine nostikin nyytin syliinsä kiitollisena sen tuomasta harhautuksesta. Hän avasi nyytin ja hämmentyi hetkeksi nähdessään siitä paljastuneen kirjan. Hän tiesi kyllä varsin hyvin, mikä se oli ja että sitä ei todellakaan voinut vain marssia ostamaan kirjakaupasta. Hän oli juuri aikeissa kysyä, mistä ihmeestä Zain oli kirjan saanut, mutta toinen ehtikin ensin.

”…kiitos”, Caine totesi yksinkertaisesti Zainin kerrottua kirjan alkuperästä samalla, kun hän selaili varovasti sylissään olevan kirjan sivuja. Tavallisesti hän ehkä olisi kommentoinut lahjan saamiseen myös ’ei sinun olisi tarvinnut’ tai jotain muuta vastaavaa, mutta Zainin kanssa sellaiset tuntuivat varsin teennäisiltä. Etenkin, kun Zain ei todellakaan tehnyt koskaan mitään pelkästä velvollisuudentunnosta. Caine vastusti halua kysyä, millaisesta palveluksesta oli ollut kyse, sillä hänestä tuntui, että hän saattaisi katua kysyneensä, jos Zain vastaisi. Siinä samassa hän kuitenkin muisti, että itse asiassa hänelläkin oli jotain Zainille. Se ei kuitenkaan ollut oikeastaan mikään tuliainen, sillä se kuului joka tapauksessa tälle.

”Minullakin on sinulle itse asiassa jotain…”, hän sanoi sujauttaen samalla pari sormea sisään kaapunsa kaula-aukosta ja onki niiden avulla esiin nahkaisessa ketjussa roikkuvan metallista ja lasista valmistetun pienen korun, josta roikkui kristalli. Kyseessä ei kuitenkaan itse asiassa ollut mikään koru vaan tunniste. Lasisessa osassa komeili punaisena hohtavin kirjaimin Zainin nimi. Tunnisteet oli loihdittu siten, ettei niitä voinut väärentää ja toisaalta ne myös tunnistivat kantajansa, sillä oikean henkilön hallussa kirjaimet olivat siniset. Zainin tunniste oli porttikiellon yhteydessä otettu tältä tietysti pois, mutta hän oli kesällä ottanut sen mukaansa, jottei joutuisi myöhemmin palaamaan sitä varten. Lisäksi hänestä oli huono makuuttaa kristalleja yksinään liian pitkään. Ne kuitenkin ottivat osan tehostaan kantajaltaan, joten pöydänlaatikossa säilytettynä ne vain menettivät tehonsa ja kuolivat.

”Älä yritä käyttää sitä ennen kuin porttikieltosi on ohi”, hän huomautti sujauttaessaan tunnisteen ohuen nahkaremmin päänsä yli ja ojentaessaan sitä Zainille.

Kuten arvattua, Zainin ei tarvinnut asettaa sanojaan yhtään tarkemmin, jotta Caine ymmärtäisi, mitä hän tarkoitti. Ja mikäli hän ymmärsi, asiaa ei tarvinnut puida sen enempää - oli siis hyvä, että molempien huomio kiinnittyi seuraavaksi tuliaiseen. Mies pisti tyytyväisenä merkille, että Caine näytti pitävän hänen tuomastaan lahjasta. Pelkästään se teki siitä vaivan arvoisen, vaikkei hänen tekemänsä työ ollutkaan ollut erityisen yksinkertainen. Cainen maininta siitä, että hänelläkin oli jotain Zainille sai miehen yllättymään, sillä hän ei ollut odottanut mitään. Pian kuitenkin selkisi, mistä oli kyse.

Zain kiitti Cainea ottaessaan korun vastaan, ja pujotti nahkaremmin kaulansa ympärille. Kristalli kilahti kevyesti osuessaan joukkioon muita koruja Zainin kaulassa, ja se hohkasi vielä hennosti Cainen lämpöä punaisten kirjainten muuttuessa sinisiksi. Hän oli olettanut saavansa sen takaisin vasta paljon myöhemmin, mutta koska Caine oli pitänyt siitä huolta hänen puolestaan, hän saattoi olla turvallisin mielin siitä, että se oli yhtä hyvässä kunnossa kuin silloin, kun se otettiin häneltä pois.

"Mm-hmm. Ei minulla olisikaan asiaa sinne pölypartojen luokse, ainakaan ihan lähiaikoina", hän totesi vähättelevästi. Ja se oli totta, sillä hänellä oli alun alkaenkaan vain kaksi syytä vierailla Aelhillissa, ja porttikiellon jälkeen kukaan siellä ei varmastikaan halunnut hänen apuaan materiaalien hankkimisessa, ei ainakaan ennen kuin hän olisi taas luvallisesti tervetullut sisään.

"Uusi lukukausi taitaa alkaa pian?" hän sitten kysyi, nojaten leukaansa rystysiinsä ja leikitellen toisella kädellään juuri saamallaan kristallilla. "Onko kaikki jo valmiina syksyä varten?"
Kysymys oli varsin johdatteleva, vaikkei Zain suoraan aiheeseen hypännytkään. Hänen mielessään nimittäin pyöri ajatus siitä, että hänen tietojensa mukaan ennustuksen opettajan paikka koulussa oli taas vapaana. Caine ei välttämättä olisi kovinkaan mielellään palauttamassa hänelle entistä paikkaansa, mutta ehkä pienellä suostuttelulla... Opettajana Zain ei nimittäin ollut erityisen taitava, eikä aiemmin ainakaan kovinkaan motivoitunut, mutta ainakaan hänen taitojaan ja tietoaan oppiaineessa ei voitu kiistää. Se taas, miksi hän paikan ylipäätään halusi, no... hänellä oli muutenkin aikomus jäädä Englantiin joksikin aikaa, eikä häntä huvittanut palata takaisin Lontooseen. Vaikka nykyisen tekosyyn varjolla koululle jääminen olikin mahdollista, olisi se vielä helpompaa, mikäli hänellä olisi opettajan virka turvanaan.

”Parempi niin”, Caine totesi, mutisten sanat miltei itsekseen, kun Zain sanoi, ettei hänellä olisi mitään asiaa Aelhilliin lähiaikoina. Hänen puolestaan Zain voisi muutenkin vähentää vierailujaan sinne ainakin silloin, kun hän ei ollut mukana valvomassa. Ei tosin sillä, että hän kovin usein pystyi Zainia valvomaan, koska yleensä hänellä oli omat työnsä ja tapaamisensa silloin harvoin, kun siellä vieraili. Ilmeisesti Zainia ei kuitenkaan kiinnostanut puhua aiheesta juuri enempää sillä, tämä otti puheeksi alkavan lukuvuoden. Caine tosin ei ollut aivan varma, miksi taas se mahtoi kiinnostaa Zainia yhtään.

”Mmm, reilun parin viikon päästä”, hän kuitenkin myönsi ja jäi hetkeksi pohtimaan Zainin outoa jatkokysymystä. Miten niin oliko kaikki valmiina ja mistä lähtien se oli kiinnostanut Zainia pätkän vertaa? Edes Zain ei sentään voinut onnistua pilaamaan lukuvuoden alkua, vaikka jos pystyisi, niin tämä varmasti olisi yrittänyt sitä – vaikka sitten tarkoituksenaan saada hänelle muutama lisäviikko lomaa sitä peruuntunutta matkaa varten.

”No… Kunhan saan nämä liemet tästä valmiiksi… Olen hyväksynyt jo suurimman osan tulevan lukuvuoden opetussuunnitelmista ja uusien työntekijöiden palkkaukset tietenkin on hoidettu jo hyvissä ajoin… Tarkistin lajitteluhatunkin jo viime viikolla”, hän aloitti pohtien itsekin, mitä kaikkea lukuvuoden alussa edes yleensä tehtiin, ”meinasin silloin puhdistaa kolmivelhoturnajaisia varten – kuulitko jo, että ne pidetään Ranskassa joulun jälkeen? – liekehtivän pikarin, mutta se ei ollutkaan siellä, missä piti. Minä tai Chino olemme varmaan siirtäneet sen vahingossa johonkin väärään varastoon. Minun täytynee lähiviikkoina käydä ne läpi. Sitten onkin enää oppilasrekisterin päivittäminen, pari henkilökuntakokousta… sitä tavallista.”

Caine otti taas siemauksen teekupistaan jääden samalla muistelemaan viime vuoden budjettikokousta. Siitä viisastuneena he eivät todellakaan aikoneet tänä syksynä pitää budjettikokousta vaan ottivat opettajien toiveet vastaan vain kirjallisesti. Sen sijaan henkilökunnan kanssa piti kuitenkin kokoustaa muutamista muista käytännön asioista.

Cainen mainitessa liekehtivän pikarin Zainin muutenkin kalpeat kasvot muuttuivat vielä asteen vaaleammiksi. Ah. Niin. Hänestä olikin tuntunut siltä, että hän oli unohtanut jotain. Ja niin hän totta vie olikin. Tämän kokoinen asia tuntui sellaiselta, jonka hänen olisi pitänyt muistaa, mutta ehkä hänen muistinsa tuttuun tapaan oli päättänyt taas tukahduttaa epämiellyttävät asiat. Nyt kun pikarista oli puhetta, muistot palasivat nopeasti miehen mieleen.

Zain oli hetken hiljaa, ja joi teekuppinsa tyhjäksi nauttimatta enää erityisesti sen erinomaisesta aromista ja mausta. Hän voisi toki olla sanomatta asiasta mitään. Siten Caine ei saisi tietää tapauksen oikeaa laitaa, ja kaikkein tärkeintä, ei suuttuisi hänelle. Zain oli kuitenkin tällä kertaa tullut koululle aivan rauhanomaisissa aikeissa, eikä hän halunnut heti riidellä Cainen kanssa. Sitä paitsi, koko juttu oli alunperin Cainen syytä! Mutta toisaalta... Jos hän vaikenisi, Caine joutuisi tekemään paljon turhaa työtä, ja jos pikaria ei löytyisi, hän todennäköisesti joutuisi siitä ongelmiin. Eikä Zainilla ollut tarkoitus mennä aivan niin pitkälle, hänenhän oli tarkoitus vain piilottaa esine hetkeksi. Ei sillä, että hän myöntäisi katuvansa tekoaan, eikä hän vieläkään todellakaan tahtonut Cainen syyttävää katsetta niskaansa, mutta... vaakakupit miehen pään sisällä heiluivat puolelta toiselle, kunnes ratkaisu toimintatavasta oli selvä.

"...liekehtivä pikari, eh?" hän sanoi tavoitellen viatonta äänensävyä, mutta hänen kasvoiltaan paistoi turhan selkeästi, että hän oli kuin kissa, joka oli juuri tyhjentänyt akvaarion viimeisenkin kultakalan kurkkuunsa. Hän nyökkäili itsekseen, sanojen tulviessa hänen suustaan hieman tavallista nopeammin.
"...mm... mmmhmm... ehkä se todellakin on väärässä varastossa... tai kuka tietää, jos se on sattunut vahingossa menemään jonnekin varaston ulkopuolelle! Ehkä joidenkin muiden tavaroiden mukana... tai ehkä... entä jos joku oppilas vaikka vahingossa... rikkoi sen? Niin, ja piilotti sen jonnekin, ettei jäisi kiinni teostaan! Sekin on aivan mahdollista."