Tylypahka AM

"En tiedä, voinko sanoa varsinaisesti inhoavani tähtitietoa", Atlas vastasi epäröiden. "Mieluummin sanoisin, että olen saanut siitä yliannostuksen. Vanhempani ovat tähtitieteilijöitä, joten osaan lähes kaikki professori Cainen jutut etu- ja takaperin ulkoa. Professori Cainessa ei ole mitään vikaa opettajana, mutta... En jaksaisi viettää loppuelämääni tähtitiedon kanssa."

Atlas mietti hetken Anthonyn suosittelemaa neljää tai viittä ainetta. Atlas itse piti yhdeksää S.U.P.E.R.-ainetta sulana hulluutena, mutta Anthony väitti vakavalla naamalla suorittavansa yhdeksän. Vuoden vanhempi poika varmasti pystyikin siihen, kun taas Atlasta koko ajatus puistatti. Sehän tarkoittaisi viimeisten kouluvuosien käyttämistä kirjastossa. Ei kiitos. Ylisuorittaminen ei kuulunut Atlaksen periaatteisiin. Atlas piti siitä, että sai tehdä kaiken keskiarvojen mukaan - ei alisuoriutumista, muttei ylisuoriutumistakaan. Hän piti keskitiestä, koska siellä välttyi suuremmilta ongelmilta ja ylimääräiseltä huomiolta.
"Ehkä teen viisi S.U.P.E.R.-koetta", Atlas totesi. "Pitää tosin miettiä, mitä kokeita suoritan, koska en tiedä, mikä olisi hyödyllistä tulevaisuudessa. Olisi kiva saada jotain ohjausta, koska minulla ei ole hajuakaan siitä, mitä meinaan tehdä koulun jälkeen." Atlaksen onneksi päätöstä tulevaisuudesta ei tarvinnut vielä tehdä, mutta Anthony sen sijaan oli lähempänä valmistumista.

"Josta tuli mieleeni, mitä aiot tehdä valmistuttuasi?" Atlas kysyi. Anthonylla oli paljon mahdollisuuksia, koska hyvän todistuksen lisäksi poika oli huispausjoukkueen kapteeni.

”Aaaa… Ymmärrän”, Anthony nyökytteli ymmärtäväisen näköisenä Atlaksen kertoessa vanhemmistaan ja tähtitietoyliannostuksestaan. Nyt kun asia tuli puheeksi, niin hän tosiaan muisti joskus kuulleensa Ironwoodit mainittavan tähtitiedon yhteydessä. Hän ei ollut kuitenkaan tietysti osannut yhdistää, että kyseessä olisivat juuri Atlaksen vanhemmat. Hänen oma isänsä työskenteli Taikaministeriössä, mikä oli kyllä Anthonynkin listalla mahdollisista tulevista työpaikoista, mutta ei hänkään tiennyt, haluaisiko ehkä tehdä juuri samaa työtä kuin hänen isänsä. Jästiäitinsä jalanjälkiäkään hän tuskin lähtisi seuraamaan.

”Loitsut ja muodonmuutokset ovat ainakin melko yleishyödyllisiä”, Anthony totesi Atlakselle tämän mainitessa, ettei oikein tiedä, mitkä aineet olisivat hyödyllisiä tulevaisuudessa. Monet loitsut ja muodonmuutokset olivat hyödyllisiä arjessakin, joten niiden opiskelua tuskin kannatti lopettaa viidenteen vuoteen. Hänen tietääkseen lähestulkoon kaikki suorittivatkin hyväksytyn V.I.P.:n vähintään loitsuissa.

”Teillä on varmaan kyllä heti syksystä jotain ohjauskeskusteluja professori Cainen kanssa”, hän vielä lisäsi. Ainakin kaikki hänen vuosikurssillaan olivat aikanaan saaneet kutsun keskustelemaan aiheesta kahdestaan tuvanjohtajan kanssa. Hänen omasta keskustelustaan ei tosin ollut ollut juurikaan hyötyä. Professori oli todennut, että hänen arvosanoillaan hän voisi täysin vapaasti valita uransa eikä ammattiurheilukaan kuulemma olisi hänen taidoillaan täysin poissuljettu vaihtoehto.

Keskustelu tosin oli saanut hänet kiinnostuman unhoituttajan ammatista, sillä siinä saisi työskennellä myös jästien parissa ja toisaalta, kuten professori Caine oli sanonut, ammatti oli varsin haastava ja muistin muokkaaminen vaati tarkkuutta ja huolellisuutta, jota häneltä löytyi. Ongelma kuitenkin tietysti oli hänen kykyjään enemmän ehkä se, ettei hänellä ollut hajuakaan, mitä hän halusi tehdä. Häntä hieman lohdutti se, että ilmeisesti Atlaskaan ei vielä tiennyt, mitä aikoi tehdä valmistumisen jälkeen, mutta ei kauaa, sillä tietysti poika seuraavaksi kysyi hänen suunnitelmistaan.

”Mmmm, en ole ihan varma vielä”, Anthony vastasi hieman vältellen ja käänsi kasvonsa hetkeksi kohti ikkunaa, ”ehkä jotain Taikaministeriön lainvalvontaosastolla tai sitten yritän huispausta.” Hän heitti vaihtoehdot tosin melko sattumanvaraisesti, sillä ei oikeastaan uskonut, että urheilumaailmassa olisi välttämättä tilaa hänen kaltaisilleen. Ehkä Taikaministeriössäkään ei olisi. Eikä töihin nyt muutenkaan varsinaisesti vain menty minne huvitti vaan ensin piti hakea ja saadakin joku työpaikka.

Anthony katsoi ulos ikkunasta laiturille, jolta suuri osa porukasta tuntui jo siirtyneen junaan. Junan lähtöaika varmaankin lähestyi. Hänen teki mieli kysyä Atlakselta, miksi Samuel oli vaihtanut koulua, mutta se ei tuntunut kovin sopivalta. Hän ei itse ollut tuntenut Samuelia kovin hyvin, mutta koulun vaihtaminen tässä kohtaa opiskeluja ei ollut ainakaan hirveän tavallista. Koska Samuelista puhuminen kuitenkaan ei tullut kysymykseen, päätyi Anthony esittämään ehkäpä sen syksyn suosituimman small talk –lauseen: ”Mitä muuten teit kesälomalla?”

Ottaen huomioon, kuinka omistautunut Anthony oli koulunkäynnille, poika suhtautui vähintäänkin epämääräisesti tulevaisuudensuunnitelmiinsa. Atlas ei voinut syyttää Anthonya siitä, sillä hän ei itsekään tiennyt omista ammattisuunnitelmistaan. Toisaalta, Atlas oli kyllä odottanut Anthonyn tietävän, koska poika vaikutti määrätietoiselta ja tavoitteelliselta. Ei sillä, että Atlas muutenkaan Anthonya tunsi.

"Ymh, minua ei yhtään huvittaisi keskustella professori Cainen kanssa ammatinvalinnasta", Atlas valitti. "En yhtään tiedä, mitä aion, enkä usko professori Cainenkaan tietävän. Hän ei vaikuta tyypiltä, joka päättäväisesti ohjaa johonkin suuntaan. Ja minusta tuntuu, että tarvitsisin vain potkun jonnekin uralle."
Atlasta epäilytti lisäksi sekin, että professori Caine yrittäisi suostutella Atlasta tähtitieteilijäksi, koska professori oli itse nähnyt pojan tuntityöskentelyn pelkkien arvosanojen sijaan. Ja tähtitieto oli suurin piirtein ainoa aine, jossa Atlas erottui luokasta edukseen, koska hän oli siinä suorastaan luvattoman hyvä. Mutta se, mitä Atlas jo osasi ja se, mitä hän halusi tehdä, olivat kaksi täysin eri asiaa.

Kun suuri osa oppilaista siirtyi junaan, Anthony otti puheeksi kesäloman. Klassinen aihe numero kaksi. Atlas tunsi pienen harmistuksen piston, kun keskustelu jäi taas junnaamaan pinnallisiin aiheisiin. Mutta mitä ihmettä hän oikein oli odottanut? Keskustelua traagisista kokemuksista ja elämän tarkoituksesta? Anthonyhan oli lähes ventovieras. Atlas oli silloin tällöin jutellut Anthonyn kanssa, mutta mitään ystävyyttä heidän välilleen ei Atlaksen viiden opiskeluvuoden aikana ollut ehtinyt syntyä. Atlas tajusi sen johtuvan siitä, ettei hän itse ollut ollut järin sosiaalinen, kun Samuel käynyt vielä samaa koulua. Niinä aikoina Atlas oli jutellut muiden kanssa vain kartuttaakseen tietovarantoaan. Muuten keskustelu muiden kanssa ei ollut hirveämmin kiinnostanut, eikä kovin moni muista Luihuisista ollut siihen edes tarjoutunut.

Atlas alkoi pyöritellä valkoisia etuhiuksiaan etu- ja keskisormen välissä. Menneiden opiskeluvuosien ja Samuelin ajatteleminen sai hänet hermostuneeksi, koska edesssä oli täysin erilainen vuosi. Ehkä oli vain paras tarttua Anthonyn tarjoamaan kesäloma-aiheeseen ja olla ajattelematta muita asioita.

"Matkustimme keskikesällä Skandinaviaan", Atlas vastasi. "Se oli kivaa vaihtelua, koska mitä pohjoisemmas mentiin, sitä vähemmän tähtiä siellä näkyy. Tiedäthän, yötön yö ja ihan kirkas taivas öisinkin. Äiti ja isä halusivat vaeltaa, joten he raahasivat meidät mukaan korpilomalle. Muuten kesäni menikin aika pitkälti kotona."
Loppuloman tiivistys oli suurpiirteinen, koska Atlas oli tehnyt toki jotakin muutakin kuin reissannut ja lojunut kotona joko yksin tai alkukesällä Samuelin kanssa, ennen kuin Samuel meni ja muutti Etelä-Afrikkaan. Jos Atlas olisi saanut päättää, Ironwoodin perhe olisi voinut paljon mieluummin lomailla Etelä-Afrikassa kuin Skandinaviassa.

Atlas katsoi junan ikkunasta, kun viimeiset oppilaat patistettiin junan ovista sisään, ja asemahenkilökunta alkoi paiskoa ovia kiinni. Vanhemmat vilkuttivat, pikkusisarukset vuodattivat pian kuivuvia kyyneliä. Atlaksen ensimmäisinä opiskeluvuosina pikkuveli Orion oli kuulemma kuivannut kyyneleensä heti saatuaan pussillisen Bertie Bottin joka maun rakeita. Juna vihelsi ja nytkähti viimein liikkeelle.

"Entä sinä? Miten kesälomasi meni?" Atlas kysyi kääntäen katseensa ikkunasta takaisin Anthonyyn.

Anthony hymyili hiukan Atlaksen huomauttaessa, että professori Caine ei vaikuttanut siltä, että ohjaisi päättäväisesti mihinkään suuntaan. Siinä Atlas oli ihan oikeassa. Hänestä se tosin oli vain hyvä asia, koska hän koki saaneensa ihan tarpeekseen päättäväistä ohjausta jo kotonakin. Hän ei tarvinnut ketään kertomaan, mitä hänen pitäisi tehdä. Ennemmin hän olisi ehkä tarvinnut jonkun auttamaan ymmärtämään, mitä hän halusi tehdä.

”No, etköhän sinäkin vielä jotain löydä. Olen kuullut, että monet ovat vasta ihan viimeisenä vuotena löytäneet sen oman juttunsa”, Anthony yritti lohduttaa Atlasta parhaansa mukaan, vaikka hieman ajattelikin, että tämän kohdalla tuskin niin kävisi. Etenkin, jos poika vain odotti, että hänet potkaistaisiin jollekin uralle. Mutta tahtoi silti kuitenkin välttää tähtitiedon, jossa ilmeisesti oli kuitenkin huomattavan hyvä. Vaikka toki Anthonykin ymmärsi, että se, että oli hyvä jossakin asiassa, ei välttämättä tarkoittanut, että piti siitä.

Anthony katsoi odottaen, kun toinen poika alkoi pyöritellä etuhiuksiaan sormiensa välissä kuin olisi miettinyt vastausta kysymykseen. Hän ei ollut ihan varma, yrittikö poika äkkiä keksiä jotakin vastausta, koska ei tahtonut kertoa hänelle, mitä oli oikeasti tehnyt, vaiko vain muistella, mitä oikeastaan oli edes tehnyt kesäloman aikana. Pian tämä kuitenkin avasi suunsa ja kertoi matkasta Skandinaviaan, yöttömästä yöstä ja vaeltamisesta. Anthonyn kasvoille levisi väkisinkin ihaileva ilme. Hän ei ollut koskaan käynyt Skandinavissa. Atlas tosin näytti siltä, että kyseinen korpiloma ei ollut vastannut aivan tämän käsitystä mukavasta kesälomasta.

”Kuulostaa hienolta. En ole koskaan ollut siellä. Miten siellä saa nukuttua, jos koko ajan on valoisaa?” hän kysyi pojalta. Tähtitieteilijäperheelle matka siihen maailmankolkkaan, jossa tähtiä ei näe edes öisin, kuulosti tosin hieman oudolta. Toisaalta ilmiö sinällään oli varmasti jännittävä.

Anthonyn ajatukset katkesivat, kun juna yllättäen vihelsi ja nytkähti liikkeelle. Hänen pitäisi varmaan lähteä partioimaan käytävillä, mutta häntä ei liiemmin huvittanut. Se oli ollut jo viime vuonna tarpeeksi rasittavaa. Uusien pikkuisten paimentaminen ei varsinaisesti kuulunut hänen lempipuuhiinsa. Tuleva rohkelikot saattoi yleensä erottaa jo matkalla koululle. Ehkäpä kukaan ei edes huomaisi, jos hän puuttui jonkin aikaa, kunhan hän ehtisi sentään puolen tunnin päästä olevaan kokoukseen muiden valvojaoppilaiden kanssa junan etuosaan.

”Mmm. Meidän piti mennä tervehtimään äidin sukulaisia, Etelä-Koreaan, mutta se peruuntui, kun isän kesäloma siirtyi. Joten olin enimmäkseen kotona. Kävimme kyllä muutaman päivän rantalomalla täällä Englannissa, mutta siihen se sitten jäikin”, hän kertoi. Ulkomaanmatkan peruuntuminen ei oikeastaan hirveästi haitannut häntä, sillä hän ei ollut nähnyt äidin puolen sukua varmaan 10 vuoteen, joten matkasta olisi tullut harvinaisen vaivaannuttava. Hän ei edes puhunut kieltä kunnolla eikä pitänyt etelä-korealaisesta ruoastakaan. Rantaloma sen sijaan oli osoittautunut hyväksi asiaksi, vaikka hän oli alunperin vastustellutkin, sillä jonkin satumaisen sattuman (tai kohtalon) johdosta Darian oli osunut samaan paikkaan samaan aikaan. Mutta siitä hän ei tietenkään mainitsisi Atlakselle.

"Kyllä siellä saa nukuttua", Atlas vastasi Anthonylle, kun poika hämmästeli Skandinavian yötöntä yötä. "Pointti on se, että kävelet ensin koko päivän, ja päivän lopuksi olet niin uupunut, että sinulle on ihan sama, nukutko keskellä kivikasaa päivänvalolla. Ja pakko myöntää, onhan Skandinavian kesäyö kaunis. Siellä saa tosi hyvän inspiksen piirtämiseen." Atlaksen kasvoille levisi jopa pieni hymy. Hän piti jossain määrin matkojen vaeltamisosuudesta, koska luonnossa kulkeminen oli rauhoittavaa. Jos jostain piti valittaa, seura olisi saanut olla parempi. Koko matka Orionin kitinää kuunnellen ei ollut hänen ihanteensa vaellusretkestä. Ja Orionhan oli ollut tietysti murtunut, koska pikkuveljen kamalaa kissankuvatusta Bellaa ei oltu otettu mukaan. Atlakselle viikko oli tarkoittanut viikkoa ilman kynnenjälkiä.

Anthony vastasi kysymykseen omasta kesästään, ja kertoi peruuntuneesta matkasta Etelä-Koreaan. Hän ei kuulostanut erityisen pettyneeltä perheretken peruuntumisesta, joten Atlas päätteli sen olevan lähes vuosittainen tapa, jota ei odotettu niin innolla kuin satunnaisempia reissuja. Atlas ei ollut kuitenkaan kuullut, että Anthonylla olisi ollut sukua Aasiassa, vaikka poika näyttikin osittain aasialaiselta.
"Oletko asunut joskus Koreassa?" Atlas kysyi uteliaisuudesta. Jos Anthonylla oli sukua Etelä-Koreassa, saattoi hyvinkin olla, että poika olisi asunut osan elämästään pallon toisella puolella. Ja jotenkin Atlaksen oli helppo kuvitella Anthony Itä-Aasiaan, koska hän oli kuullut aasialaisesta opiskelumoraalista. Anthony olisi sopinut loistavasti pingottamaan aasialaiseen jästilukioon, ja kuulemma taikakouluilla oli samanlainen maine.

Sen sijaan rantalomaa Atlaksen oli vähän vaikea uskoa. Anthony? Rantalomalla? Ei kuulostanut kovin yhteensopivalta.
"Ai, rantalomalla?" Anthony toisti vähän turhankin pirteästi, koska ei kyennyt peittämään yllätystään muilla tavoin. "Millaista oli? Et näytä hirveän ruskettuneelta, joten teit varmaan jotain muuta kuin lojuit auringossa?"

Anthony hymyili hiukan ja naurahti, kun Atlas kertoi, että nukkuminen onnistui kyllä hyvin, kunhan oli ensin vaeltanut koko päivän. Hän ei ollut koskaan harrastanut vaeltamista, mutta saattoi kuvitella, että tunne oli ehkä hieman samanlainen kuin erityisen pitkän ja rankan huispauspelin jälkeen. Hän ei kyllä tiennyt, pystyikö oikein kuvittelemaan Atlasta nukkumaan kivikasaan keskellä kirkasta päivänvaloa.

Atlaksen kysymykselle Koreassa asumisesta Anthony pudisti päätään. Hän aika ajoin ärsytti se, että hänen ulkonäkönsä takia monet olettivat, että hän olisi asunut koreassa ja puhui koreaa ja olisi muutenkin jollakin lailla ekspertti kaikkeen Koreaan – ja saman tien vaikka koko Itä-Aasiaan – liittyvässä. Hän kuitenkin oli syntynyt Englannissa, käynyt koulunsa Englannissa ja Englanti oli ainoa varsinainen koti, jonka hän tunsi. Mutta ainakaan Atlas ei sentään ollut huomauttanut, että hän puhui yllättävän hyvää englantia tai jotain muuta vastaavaa.

”Minä synnyin Englannissa, mutta äiti on kotoisin Koreasta. Koko äidin puolen sukuni asuu siellä. En ole tosin nähnyt heitä kovin usein. Olemme asuneet koko ikäni Dartfordissa”, hän kuitenkin vastasi hieman varuillaan hetken miettimisen jälkeen. Hän oli sen hetken käyttänyt miettimällä, miksi asia oikein kiinnosti Atlasta ja oliko se jotain, mistä kannattaisi ehkä vaieta, mutta hän ei ollut keksinyt, miten poika voisi käyttää tietoa häntä vastaan. Hänen perheessään ei kuitenkaan ollut varsinaisesti mitään salattavaa. Hän ei varsinaisesti tietenkään etenkään Luihuisten keskuudessa paljon huudellut puoliverisyydestään, mutta epäilemättä asiasta silti tiesivät monet.

Anthony pisti merkille muutoksen Atlaksen äänensävyssä tämän kysyessä rantalomasta. Hän ei ollut aivan varma, mitä se oikein tarkoitti. Tuskinpa siinäkään oli mitään, mistä olisi juoruksi? Rannallahan oli näyttänyt siltä kuin siellä olisi ollut suunnilleen puoli koulua paikalla.

”Olimme vain muutaman päivän enkä paljoa harrasta auringossa makoilua”, hän vastasi kohauttaen olkapäitään, ”sitä paitsi se oli jo heinäkuussa. Veljeni uivat paljon. Minä en niinkään pidä uimisesta.” Se oli oikeastaan valhe, sillä hänellä ei varsinaisesti ollut mitään uimista vastaan vaan hän ei vain pitänyt siitä, että joutui riisumaan vaatteensa. Rantahuispauksesta ja Darianista hän ei maininnut mitään, vaikka se olikin kiistatta ollut koko surkean rantaloman kohokohta.

Anthony oli aikeissa avata suunsa ja kysyä Atlakselta jotain, kun vaunuosaston ovelta kuului vaimea tömähdys, joka sai hänet nousemaan ylös paikaltaan. Tosiaan. Ekaluokkalaiset. Ja kaikki muutkin idiootit niin kuin esimerkiksi se yksi, joka oli vetänyt viime syksynä hätäjarrusta kesken matkan. Hän oli melko varma, että se oli ollut Fhionnlaigh tai Whittemore – jompikumpi niistä – mutta ketään ei ikinä taidettu saada teosta rangaistavaksi asti. Ei vaikka hän itse oli ystävällisesti ehdottanut professori Cainelle, että kaikki rohkelikot olisivat voineet saada kollektiivisesti jälki-istuntoa.

”Joko niiden on pakko aloittaa”, Anthony valitti ääneen ennen kuin avasi vaunun oven ja huusi käytävää pitkin viilettävän lyhyehkön, mustahiuksisen pojan perään uhkauksia jälki-istunnosta, pistevähennyksistä ja jättiläiskalmarille syöttämisestä. Tämän jälkeen hän veti oven vielä uudestaan kiinni ja nojasi hetken vaunuosaston seinään puristaen nenänvarttaan oikean käden sormillaan.

”…minun kai pitäisi mennä”, hän totesi näyttäen siltä, että olisi mieluummin tehnyt melkein mitä tahansa muuta. Poika vilkaisi penkillä istuvaa Atlasta ja sormeili koulupukunsa kauluspaidan hihansuuta. Hän olisi huomattavasti mieluummin jäänyt vaikka juttelemaan niitä näitä koulun tietotoimiston kanssa. Tällä itse asiassa olisi ollut varmaan paljon mielenkiintoisia juttuja kerrottavanaan, jos hän vain onnistuisi kääntämään keskustelun itsestään vähän kaikkiin muihin.

Atlas nyökkäsi Anthonyn kertoessa siitä, ettei tämä oikeastaan välittänyt auringossa grillautumisesta. Jos Anthonysta pystyi sanomaan jotain varmasti, se oli se, että Anthony ja auringonpalvonta eivät sopineet samaan lauseeseen. Mutta tietysti elämässä oli paljon muitakin tekijöitä, jotka ajoivat tekemään epätyypillisiä asioita – ihan niin kuin Atlaskin patikoi kesäisin erämaassa, vaikkei poika näyttänyt ensivilkaisulla edes ulkoilmaihmiseltä.

Anthony oli ilmeisesti aikeissa sanoa vielä jotakin muutakin, mutta hänet keskeytti vaunuosaston ulkopuolelta kuulunut tömähdys. Atlas seurasi, kuinka Anthony nousi ylös, avasi oven ja huusi uhkauksia käytävälle. Atlaksen oli pakko hymyillä hieman. Anthonya ei juurikaan käynyt kateeksi. Se, mitä Atlas oli ehtinyt nähdä ovenraosta, oli mustahiuksinen lyhyehkö poika, joka muistutti vähän yhtä Atlaksenkin tietämää rohkelikkoa. Kyseisen pojan tyhmyyksistä oli edellisenä lukuvuonna liikkunut säännöllisesti kuulopuheita. Poika oli muun muassa romauttanut puoli hyllyllistä kirjoja niskaansa, koska ajatteli hyllyn heiluttamisen olevan nerokas idea. Kirjastonhoitaja oli kilahtanut pojalle niin, että ohi kulkenut Atlas oli joutunut kävelemään kauempana ovesta säästääkseen tärykalvojaan. Poika saattoi kyllä olla joku muukin, koska Atlas oli ehtinyt nähdä vain hiustenvärin ja pienikokoisuuden.
"Onnea riehujien taltuttamiseen", Atlas totesi Anthonylle myötätuntoisesti "Älä anna idiotismin tarttua."

Anthony arveli, että hänen pitäisi kohta lähteä, ja vaunuosastoon lankesi hetken hiljaisuus. Atlas katsoi hiukan arvioiden Anthonya, joka näpräsi kauluspaitansa hihaa. Atlaksen katse kohtasi hetkeksi Anthonyn katseen, mutta Atlas käänsi pikaisesti huomion laukkuunsa. Hän ei olisi halunnut vielä jäädä yksin, mutta ymmärsihän sen, että Anthonylla oli velvollisuuksia valvojaoppilaana. Ja toisaalta, Anthony oli varmaankin pitänyt seuraa Atlakselle velvollisuudentunnosta. Anthony vaikutti juuri sen tyypin ihmiseltä, joka bongasi yksinäisiksi olettamansa tupatoverit ja jutteli heidän kanssaan niitä näitä siksi, että oli luonteeltaan mukava.

Atlas kaivoi hiukan laukkuaan ja otti sieltä esiin äidin mukaan pakkaamista eväistä yhden avaamattoman suklaasammakon. Poika nakkasi suklaasammakon Anthonylle, joka huispaajana varmaankin saisi leikiten kopin.
"Poikkea uudestaan, jos saat vielä tilaisuuden livistää valvojaoppilaan velvollisuuksista", Atlas totesi ja tekaisi kasvoilleen hymyn. Ystävälliset hymyt eivät varsinaisesti kuuluneet Atlaksen luonnolliseen ilmeskaalaan. Pikkuveli Orion oli joskus nauraa räkättänyt Atlakselle, kun tämä oli hymyillyt teennäisesti jollekin isän tutulle. Orionin mukaan Atlas muistutti hymyillessään kettua, jolla oli mennyt roska silmään. Atlas oli mököttänyt ilmauksesta puoli päivää, koska hän ei mahtanut mitään sille, että hymyillessä - ja varsinkin nauraessa - hänen silmänsä kaventuivat viiruiksi.

Anthony hymyili hiukan Atlaksen kommentille idiotismin tarttumisesta. Tämä oli kuulostanut melkein myötätuntoiselta. Häntä kohtaan ei yleensä osoitettu sellaisia tunteita, joten Atlaksen pisteet nousivat heti hänen silmissään. Ehkä hän olikin erehtynyt tästä. Tai sitten juuri näin Atlas toimi saavuttaakseen muiden ihmisten luottamuksen. Anthonykin tunsi kuitenkin melkein myötätuntoa itseään kohtaan ajatellessaan käytävällä riehuvien pikkuisten kuriin saamista. Vai kutsuttiinko sitä silloin itsesääliksi?

”Olen immuuni. Ensimmäinen vaatimus valvojaoppilaaksi valitsemiselle”, hän vastasi. Vaikka kyseessä olikin vitsi, niin hän tajusi siinä samassa, ettei edes varsinaisesti tiennyt, millä perusteella valvojaoppilaat oikeasti valittiin. Oliko hänet valittu kouluarvosanojen takia? Ei ainakaan siksi, että hän olisi ollut kovin suosittu tupatoveriensa keskuudessa. Vai ihan vain siksi, että hän oli professori Cainen suosikki, kuten osa hänen tupatovereistaan oli sanonut?

Atlas käänsi katseensa poispäin heti, kun se kohtasi hänen katseensa ja Anthonykin katsoi hämillään poispäin. Hän suoristautui siirtäen painonsa pois seinästä takaisin jaloilleen ja suoristi myös hihansa, jota oli huomaamattaan näpertänyt sormillaan. Kesken hihan siistimisen yllättäen ilman halki lensi jotakin ja Anthonyn ensimmäinen reaktio oli lyödä se poispäin, mutta hän kuitenkin päätyi ottamaan nopean kopin. Lähempi tarkastelu osoitti, että kyseessä oli suklaasammakko. Hän nosti katseensa hieman hämmentyneenä Atlakseen.

Poika kehotti häntä poikkeamaan uudestaan, jos hän saisi tilaisuuden ja hymyili hänelle. Tämän muutoinkin kapeat silmät kaventuivat viiruiksi, mikä näytti jotenkin suloiselta. Anthony ei ollut kuitenkaan aivan varma, oliko tämän hymy ihan aito vai ei ja tarkoittiko poika sanojaan oikeasti vai ei, mutta siitä huolimatta hänen omat suupielensä kaartuivat hiukan ylöspäin. Hänelle harvoin sanottiin mitään niin ystävällistä – edes oikeasti tarkoittamatta sitä. Oliko mahdollista, että kaikkia olettamuksia ja huhuja vastoin Atlas olikin ihan mukava ihminen? Vai oliko tällä vain jotain taka-ajatuksia? Hänestä tuntui siltä, että hän joka tapauksessa kuitenkin päätyisi uudestaan tähän vaunuosastoon, jos meno muualla junassa saataisiin rauhoittumaan.

”Kiitos”, Anthony sai lopulta sanottua puristaen sormensa suklaasammakkopaketin ympärille, ”minä yritän.” Hänestä tuntui hieman pahalta, ettei hänellä ollut antaa mitään Atlakselle. Hän oli tarkoittanut piristää tätä, mutta nyt hänestä tuntui, että se oli ehkä mennyt enemmänkin toisinpäin. Poika yritti keksiä vielä jotain sanottavaa katselleen kädessään olevaa suklaasammakkoa, mutta ei tuntunut keksivän mitään. Pian käytävältä kuuluvat huudot ja juoksuaskeleet kuitenkin pakottivat hänet nostamaan katseensa ja vetämään henkeä. Pahuksen limanuljaskat taisivat tietää, ettei ennen alkajaisjuhlaa voinut edes vähentää pisteitä.

”No… Saan varmaan kuulla jälkeenpäin itse kunniani, jos en mene, joten… ilkiölaumaa taltuttamaan” Anthony lopulta huokaisi ja asetti kätensä vaunuosaston ovenkahvalle ennen kuin hymyili vielä mahdollisimman ystävällisesti Atlakselle, ”nähdään ainakin alkajaisjuhlassa ja… hauskaa matkaa.” Hän ei tiennyt, miten hauska Atlaksen matka mahtaisi olla ottaen huomioon, että junamatka ylipäätään ei varsinaisesti ollut mikään huvimatka, mutta hän ei keksinyt mitään muutakaan sanottavaa. Sen sanottuaan hän kuitenkin avasi vaunuosaston oven ja astui keskelle käytävän ilmeistä kaaosta. Heti oven eteen oli ainakin levinnyt pullollinen väriävaihtavaa mustetta. Hän sulki oven perässään samalla, kun mietti, millä voisi oikein uhkailla kaikkia pikkuisia oppilaita.

"Onnea siihen", Atlas toivotti, vaikka arvelikin, että ilkiölauman taltuttaminen voisi jäädä yrittämiseksi ilman tainnutustaikaa. Tai eihän Atlas varsinaisesti tiennyt, millaista kuria Luihuisen huispausjoukkueen kapteeni osasi pitää, mutta ainakin pojan hämmentynyt hahmo ovensuussa antoi olettaa, että kurinpito saattoi tuottaa Anthonylle vaikeuksia.
"Ja joo, nähdään. Pidä ilkiöiden kanssa niin hauskaa kuin voit." Atlas hymyili lähes huomaamattaan uudestaan, ilman teeskentelyä. Oletettavasti hän näytti Orionin mielestä edelleen ketulta, jolla oli roska silmässä, mutta ei kai sillä ollut niin väliä.

Kun Anthony vaunuosaston sulki liukuoven ja häipyi epämiellyttäviin velvollisuuksiinsa, Atlas kääntyi tuijottamaan ikkunan takana vaihtuvaa maisemaa. Äsh. Hän oli unohtanut kalastaa Anthonylta juoruja. Atlas huokaisi. No, ehkä hän kestäisi tilaisuuden menettämisen. Juorujen kalastelusta olisi jäänyt huono maku suuhun, sillä Anthony oli varmaankin tullut vaunuosastoon piristääkseen yksinäistä tupatoveriaan. Ei ollut oikein onkia mehukkaita juoruja, kun toinen tarkoitti hyvää.

Ja Anthonyn lähtö sai Atlaksen jopa hieman hymyilemään. Anthony oli ollut vastahakoinen lähtemään. Ainakin se tarkoitti sitä, että Atlas oli parempaa seuraa kuin käytävällä riehuvat nuoremmat oppilaat - se ei ollut paljon, mutta ainakin jotain.
Junan ikkuna heijasti hymynkareen takaisin.

((Ja loppu olikin sitten historiaa. :D // the end.))