Tylypahka AM

Lazlo väläytti Elliotille pienen hymyn, sillä oli vähän samoissa tuntemuksissa. Kovin varmoja aamupala-aikomuksia ei ollut hänelläkään. Elliot nimesi kuitenkin leivän, ja Lazlo nyökytteli. Sama oli itsekin ollut mielessä. Se tuntui myös helpolta vaihtoehdolta. Usein aamupaloilla oli leipää tai jotain siihen verrattavaa. Tietenkin päälle voisi ottaa ties mitä, mutta hyvää leipää sopi myös mutustella sellaisenaan. Toisinaan eri roolihahmoihin ja näiden ruokailutottumuksiin uppoutumisesta oli hyötyä ja apua näin omassa arjessakin.

”Ajattelin myös leipää”, Lazlo totesi totuudenmukaisesti ja päätyi tyytyä samaan leipään kuin Elliot. Ensiksi se oli lähin. Toiseksi Elliot otti sen myös. Kolmanneksi se vain oli helpoin jatkoele. Kun aamupalatoveri kuitenkin oli sen verran keskittymässä purnukan avaamiseen, sai Lazlo itse taas kurottautua pöydän yli nostamaan leipätarjotinta lähemmäs itseään. Ei voinut enää pyytää toista ojentamaan. Yksi puheenvuoro vähemmän.

Kurkotus ja nosto onnistui ihan hyvin. Tarjottimella oli vain paahtoleipää, joten Lazlo tyytyi siihen. Lyhyen silmäilyn jälkeen poika päättyi ottamaan kolmantena olevan siivun. Se oli sopivan kokoinen ja näytti ihan rapealta. Se, oliko rapeus hyvä vai huono, riippui tilanteesta. Leipä tulisi aivan varmasti jättämään murusia. Lazlo nosti sen lautaselleen ja katsoi sitä hetken ajan. Tämän jälkeen katse vaelsi Elliotiin ja sieltä alas tämän lautaselle.

Elliot kurtisti vähän kulmiaan, kun Lazlo sanoi ajatelleensa myös leipää. Hän ei ihan jaksanut uskoa, että näin todella olisi ollut. Siitä huolimatta hän katsoi omia viipaleitaan samalla voidellen, miten Lazlo kurkotti itsellen yhden siivun paahtoleipää ja asetti sen lautaselleen. Eihän se toki vielä tarkoittanut, että se löytäisi tietään koskaan tämän suuhun asti.

Vilkaistessaan taas välillä Lazloa Elliot huomasi tämän katsovan hänen lautastaan. Hän itsekin katsahti alas ja mietti, mahtoiko Lazlokin haluta kurpitsamarmeladia. Hän olikin saanut jo omat leipänsä voideltua.

“Otatko sinäkin tätä?” hän kysyi nostaen kädessään olevaa marmeladipurkkia Lazloa kohti.

Lazlo hätkähti enemmän henkisesti kysymystä kuin fyysisesti ja nosti katseensa pois lautaselta. Ei ollut oikein tarkoitus katsella niin, että se tulisi huomattua. Lazlo sipaisi vasemmalla kädellä hiussuortuviaan ja vilkaisi sitten Elliotin kohottamaa purkkia.

”Ähm”, Lazlo aloitti yrittäen saada itselleen lisää peliaikaa. Hän ei oikein varmaksi tiennyt, mitä toisella oli. Luontevinta varmasti oli vain sanoa, että ”joo, voin ottaa, kiitti”, mutta hän oli jo vähän ajatellut, että josko vain haukkaisi leivästä ilman mitään. Tämä tarjous edellytti jo vähän sitä, että leivän päälle levitettäisiin sitä, joten mukava kulmahaukkaus ei ehkä onnistuisi ja… Lazlo ymmärsi, että aikaa kului, eikä omaa vastausta vielä kuulunut.

”Ähm”, hän empi vielä toistamiseen ennen kuin tavoitti hymyn ja keksi hyvän vastauksen.
”Mitä se on? Jos se ei ole ööö kovin makeaa, niin mä voin kyllä maistaa.” Lazlo ainakin toivoi, ettei se ollut mitään, mitä hänen olisi pitänyt tunnistaa. Se olisi ollut vähän… ikävää. Tästä huolimatta hän pyrki saamaan kasvoilleen hymyn sillä aikaa, kun vasemman käden sormet vielä sivelivät hiussuortuvaa.

Elliot sai odottaa Lazlon vastausta tovin. Hän kyllä huomasi, että tämä kävi jotain päänsisäistä taisteluaan. Mutta kun vastaus lopulta tuli, Elliot ei voinut muuta kuin tuijottaa Lazloa. Miten tämä oli istunut kaikki nämä vuodet tässä samassa aamiaispöydässä eikä tiennyt, mitä marmeladi oli?

“Siis… Se on… kurpitsamarmeladia”, Elliot sanoi hitaasti, “ja se on kyllä aika makeaa.” Mitä ei-makeaa hillopurkissa voisi olla?! Hän oli melko varma, ettei Lazlo pitäisi marmeladista. Hän ei tosin varsinaiseti tiennyt mitään, mista Lazlo pitäisi.

“En usko, että pitäisit siitä”, hän lopulta vielä lisäsi avuliaasti, sillä Lazlo oli tehnyt inhonsa kaikkea makeaa kohtaan kyllä hänelle erittäin selväksi.

Elliotin vastausta kuunnellessa kävi aika nopeasti selville se, että Lazlon olisi pitänyt tunnistaa se. Hitto. Yksi erhe. Hän ei kyllä ollut niin erityisesti katsonut, että mitä se oli. Joku purkki ja jota Elliot kiersi auki. Olisi ehkä kannattanut katsoa sitä tarkemmin.

Kuulemma se myös oli aika makeaa. Lazlo nyökytteli. Okei. Toisaalta hän oli kyllä kokeillut vähän makeita asioita, mutta makeus oli vähän kaksipiippuista. Jos se oli Elliotin mielestä makeaa, niin mitenköhän makeaa se oli hänen omasta mielestään. Ehkä tätäkin makeampi? Olihan siitä jo aikaa, kun hän oli maistanut viimeksi jotain makeaa… tai noh, suklaata.

Pahin kuitenkin oli Elliotin toteamus: ”En usko, että pitäisit siitä.” Se sisälsi odotuksia. Odotuksia siitä, mitä Lazlo ottaisi leivälleen ja oletuksia siitä, mistä hän piti. Hän voisi joko kieltää nämä odotukset tai hyväksyä ne.
”Ai, okei”, Lazlo totesi vähän hämmentyneenä. Naurahdus, lyhyt ja teennäinen. Hän päätyi kuljettamaan sormet vielä kertaalleen hiusten läpi ja ojentamaan makuusalitoverin sanoista huolimatta kättään purnukkaa kohti.
”Ehkä mä kuitenkin maistan sitä”, Lazlo tarjoutui. Ei maistamisen ilosta vaan siitä, että pääsisi eteenpäin – keskustelussa ja aamiaisessa.
”Vähän”, poika vielä tarkensi ja hymähti hymyä tavoitellen.

Lazlon naurahdus ja hiusten sukaisu olivat vähän odottamaton reaktio, mutta eivät yhtä odottamaton kuin se, miten tämän käsi ojentui kohti purkkia ja suu sanoi, että maistaisi sitä silti. Elliotin kulmat nousivat vähän, mutta hän kuitenkin antoi purkin mukisematta Lazlolle ja siirsi sen kannen tämän puolelle pöytää.

“Okei”, hän totesi, edelleen hämmentyneenä. Oliko tämä joku uusi taktiikka? Olla kaikesta eri mieltä hänen kanssaan? Tahtoiko Lazlo maistaa sitä vain koska hän oli sanonut, ettei tämä luultavasti pitäisi siitä? Mutta toisaalta, oliko sillä oikeastaan edes väliä, kunhan edes jotain ruokaa päätyisi tämän vatsaan asti? Ei. Ei oikeastaan ollut.

“Minusta se on ihan hyvää”, Elliot vielä lisäsi ennen kuin nosti kahvikuppiaan taas ottaakseen siitä hörpyn. Vaikka hän ei ollutkaan varma, parantaisiko mikään määrä kahvia tätä aamua.

Lazlo pani kyllä merkille, miten makuusalitoveri reagoi hänen kokeiluhalukkuuteensa. Odotus oli siis ollut selkeä. Hän ei voinut sille mitään, että periaatteessa tämä marmeladihaaste oli ehkä hyvästä. Antoi ainakin sellaisen kuvan, että tämäkin kokeiluhalukkuus oli yllätys toiselle. Jos Elliotilla ei ollut oletuksia siitä, mitä Lazlo ottaisi, niin olisi varmasti helpompaa myös jatkaa aamupalaa.

”Kiitos”, Lazlo kiitti, kun sai marmeladipurkin. Purkki oli lasia ja sisälsi kellertävää kurpitsaa. Purnukkaa vasemmassa kädessä pitäen kiersi hän kannen auki. Se sujui varsin sutjakasti. Lazlo laski kannen vasemmalle puolelleen ja tarttui sitten veitseensä, jonka kärjen sipaisi hennosti purnukan sisältöön. Se sujahti sinne helposti. Hän oli kai jotenkin odottanut kovempaa vastusta. Lazlo veti veistään ylemmäs ja sai ehkä suuremmankin maistiaispalasen kuin oli aikonut. Keskittyneesti hän painoi veistä lasia vasten niin, että osa aineesta tarttui seinämään ja veitseen kiinni jäävä osuus pieneni. Lazlo nyökkäsi vain Elliotin makutoteamukselle, kun oli sen verran keskittynyt veitsileikkiinsä. Tämä oli ehkä hyväkin.

Kurpitsamarmeladiveitsellinen siveltiin leivän yhteen kulmaan… tai Lazlo ainakin aloitti siveltämään sen vasemmasta yläkulmasta, kunnes levite oli liuennut veitsen alta olemattomiin. Sitä oli enemmän kuin hän oli aikonut. No, ei sillä enää mitään voi. Poika laski veitsen alas ja tarttui sitten kanteen, jotta saisi purnukan suljettua.

Purnukkaa kiinni kiertäessä Lazlo tuli huomanneeksi, että oma hiha oli jossain vaiheessa liikkunut ylös. Hän ei yhtään ollut huomannut, että missä vaiheessa. Omat aivot halusivat jo palata ajassa taaksepäin tavoitellen sitä mahdollista hetkeä omia eleitä ja Elliotin kanssa olevaa keskustelua läpikäyden, mutta… Ei.

”Ähm”, Lazlo vilkaisi Elliotiin samalla, kun veti pingviinit peittoon hihansa alle. Hän ei ollut kylläkään aivan varma, oliko Elliot nähnyt niitä. Tosin… kaiken tämän kurkottelun jälkeen varmasti oli. Lazlo ei vain oikein tiennyt, että pitäisikö tässä sanoa jotain vai ei... Pahinta ehkä mitä voisi käydä oli se, että Elliot kommentoisi jotakin.
”Sun ei tarvitse sanoa mitään”, Lazlo päätyi lopulta sanomaan. Tarkoituksena oli kuulostaa ystävälliseltä.

Elliot joi kahviaan katsellen, kun Lazlo ahersi leivänkulmansa voitelemisen kimpussa. Siihen keskittyessä tämän hiha liukui taas ylöspäin paljastaen käsivarren laastarin. Elliot siirsi katseensa jonnekin Lazlon takana olevaan Puuskupuhin pöytään ja yritti parhaansa mukaan olla taas sanomatta mitään, vaikka häntä suututti. Miksei kukaan tehnyt mitään?! Ei sen olisi pitänyt olla niin vaikeaa! Koulun kaikki aikuiset olivat selvästi täysin hyödyttömiä. Ja etenkin parantajat.

Hänen otteensa kahvikuppinsa ympärillä oli taas kiristynyt hieman turhan paljon, joten hän yritti vähän rentouttaa käsiään sen huomatessaan. Hän vain oli niin vihainen. Ja syyllinen. Miksi kaikista maailman asioista hänen piti olla niin hyvä toisten elämien pilaamisessa? Ja miksi Lazlo oikein oli tahtonut hänet tänne tänään? Näyttääkseen, mitä hän oli tehnyt? Hän ei ollut ihan varma, olisiko se parempi vai huonompi kuin se, että Lazlo tahtoi häneltä vinkkejä päästäkseen O’Garan housuihin. Miksi edes kysyä häneltä? Hänen taktiikkansa eivät selvästikään olleet kovin hyvät.

Ilmeisesti Lazlo itsekin huomasi jo hihansa nousseen, sillä tämä veti sen takaisin alas ja totesi, ettei hänen tarvitsisi sanoa mitään.

“…en minä sanonut mitään”, Elliot mutisi tuijottaen edelleen Puuskupuhin pöytään päin.

Elliot totesi, ettei ollut sanonut mitään. Niin. Tämä oli kuitenkin suunnannut katseensa toiseen pöytään, joten oli aika selvää, ettei hän tahtonut nähdä. Se ei kuitenkaan estänyt sanomasta mitään. Lazlo tiedosti asian ja puri vähän alahuultaan. Tajuttuaan tämänkin eleen hän oli ihan kiitollinen siitä, että Elliotin katse oli muualla. Hän pystyi näin kietomaan kätensä lämpöä hehkuvan teekuppinsa ympärille ja sitten hitaasti siemailla teetä.

Lazlo maistoi teetä ja ei maistanut teetä. Sen makua oli vaikea sanoin kuvailla. Tämä saattoi johtua myös siitä, että omat ajatukset olivat vähän muualla. Poika näet yritti teekuppinsa yli kuikuillen selvittää, mitä makuusalitoverinsa mielessä kulki. Nyt tämä yhteisten aamupalojen kokemattomuus taas nosti päätään. Ei oikein tiennyt, mitä sanoa tai mistä keskustella. Sinällään keskustelu tai jo ihan silkka smalltalk voisi olla mukava.

”Haluatko jutella jostakin?” Tämä oli kai ihan hyvin muotoiltu kysymys. Ei ollut määrätty aihetta ja Elliot voisi aina myös vastata siihen kieltävästi. Sen jälkeen voisi olla joko hiljaa tai kiellon tapauksessa koittaa keskittyä aamupalaan... ja ajatella, ettei juttelemattomuus johtunut omasta kyvykkyydestä - tai pikemminkin sen puutteesta.

//Roolipelipisteet palkittu tähän saakka. -Caine

Elliot havahtui ajatuksistaan, kun Lazlo kysyi, tahtoisiko hän jutella jostain. Hän oli melko varma, että Lazlo oli pyytänyt hänet aamiaiselle kanssaan eikä toisinpäin.

"...etkö juuri kieltänyt minua sanomasta mitään?" hän huomautti juoden taas siemauksen kahvistaan. Se oli maitotilkasta huolimatta kitkerää, mutta sopi toisaalta tilanteeseen.

"Ja luulin, että sinä halusit jutella jostakin?" Elliot vielä lisäsi, vaikka ei ollut vieläkään varma, tahtoiko hän tietää, mitä se jokin mahtoi olla. Etenkään, jos se liittyi O'Garaan. Tai häneen. Tai oikeastaan hän ei tiennyt, voisiko Lazlolla edes olla mitään sanottavaa, minkä hän tahtoisi tietää.