Tylypahka AM

Elliot sanoi: ”Ei.” Lazlo ei ollut ihan vakuuttunut, sillä toisen eleet tuntuivat viestittävän muusta. Täten tämä poika yrittikin olla rohkaiseva pienellä ystävällisellä hymyllä, ja kas vain. Ei tarvinnut odottaa kauan, kun ’ei’ oli jo muuttunut ’joo’ksi. Yllättävän nopeasti vieläpä.

Hetken kuluttua Elliot myös kertoi asiansa. Lazlo oli ylpeä makuusalitoveristaan. Asia vaikutti olevan tälle vähän vaikea, eikä Lazlo oikeastaan ollut ihan varma, että miksi. Kai sitä sai kaverille puhua, jos mieltä painoi jokin asia? …tai siis, tietenkin saisi!

Mutta jotenkin tämä pojankoltiainen ei ollut voinut kuvitella, että Elliot haluaisi puhua vaatteista, ja vieläpä Lazlon vaatteista, mutta okei. Ehkä Elliotillakin oli silmää tällaiselle. Lazlo Vesto oli aluksi kuitenkin vähän yllättynyt ja katse seurasi Elliotin viitoittamaa tietä: ”Aah, joo.”

Henkari roikkui vielä toisella puolella, kyllä. Omalle sängyllehän sitä ei voinut ripustaa, koska sinne ei voinut nousta. Elliothan oli silti aiemmin auttanut ripustamisen kanssa, joten mistä tämä tällainen. Vai, eikö Elliot ollut uskaltanut sanoa tästä asiasta jostain kumman syystä hänelle? Mietteet tukivat vähän kaverin elekielen viestintää.

Mutta sitä enemmän tuki Elliotin seuraava huomautus, joka vaatteiden määrää. Elliot ei ollut sinut makuusalitoverinsa vaatteiden määrän kanssa. Okei. Lazlo katseli esillä olevia vaatteitaan, mutta ei se nyt niin suurelta määrältä vaikuttanut. Ainakaan hänestä. Hän irrottautui sängystään ja työnsi oikean kätensä housujensa taskuun.

”Ei tämä oikeastaan ole edes paljon. Joillain muilla on paljon enemmän”, Lazlo Vesto kommentoi ja virnisti.
”On hyvä, jos on vähän vaihtovaatteitakin mukana”, hän vielä tähdensi ytimekkäästi, tottahan se oli. Tosin: kaikki kuosit, värit ja materiaalit eivät vain sopineet kaikkien kanssa yhteen, joten tahtomattakin pitäisi olla vähän enemmän vaihto……vaatteita.


Lazlo kääntyi takaisin oman pylvässänkynsä puoleen ja silotteli takin hihoja.
”Ja Elliot”, Lazlo aloitti kääntyen puoliksi oman pylvässänkynsä puoleen silotellen duffelitakkinsa hihoja, ”jos tahdot joskus jutella..”

Hän jätti punertavan takin hihan sikseen, otti oikean käden esiin housujen taskusta ja pörrötti hieman takatukkaansa jatkaen vasta sitten.
”…niin, en pure”, Lazlo Vesto virnisti silmäillen alta kulmain Elliotiin.
”Korkeintaan näykkäisen”, hän lisäsi jo ihan kevennyksenä leukaansa nostaen ja virnisti niin, että hampaatkin näkyivät. Ei sitä muuten voinut yhtä hyvin etusormella kulmahampaitaan naputella merkiksi siitä, ettei niistä ole kunnollisten puraisujälkien jättäjiksi.


((Pusukojusuunnittelupelin vaikutus halusi eka, että kirjoittaisin ”En pure…… Korkeintaan pussaan”. Mutta _EI_. ))

’Aah, joo’ ei ollut varsinaisesti se vastaus, jota Elliot oli toivonut huomauttaessaan Lazlon vaatteista, jotka hiipivät kovaa vauhtia hänen puolelleen huonetta. Esimerkiksi anteeksipyyntö olisi ollut parempi. Tätä menoa hän vielä jonain päivänä tulisi makuusaliin eikä löytäisi enää edes koko sänkyään, koska se olisi peittynyt ties mihin strusinhöyhenkauluksiin ja haiskuturkkeihin ja puukäärmeennahkasaappaisiin ja muuhun inhottavaan. Pelkkä ajatus puukäärmeennahkasaappaista sai aikaan iljetyksen väristyksen Elliotin selkäpiissä. Lazlon seuraava vastaus ei myöskään yhtään parantanut tilannetta.

”Tuo ei ole puolustus!” Elliot parkaisi sopivan dramaattisen turhautuneesti, ”tuo on sama kuin… jos tuvanjohtaja McGregor puolustelisi tuliviskinkulutustaan sillä, että jotkut muut käyttävät kyllä paljon enemmän!”

”Ja vain puoletkin noista olisi jo ihan riittämiin vaihtovaatteita! Miten paljon pystyt yhden pyykkikierron aikana tarvitsemaan vaihtovaatteista?” hän kysyi. Kysymys oli tietysti retorinen, mutta se sai hänet kuitenkin heti sen sanottuaan miettimään, minkä kaiken takia Lazlo saattaisi tarvita niin paljon vaihtovaatteita. Yksikään mieleen tulevista selityksistä ei varsinaisesti kestäisi päivänvaloa.

Lazlon kääntyessä oman sänkynsä puoleen ja todetessa, että jos hän tahtoisi joskus jutella, niin tämä ei purisi, Elliot kurtisti kulmiaan hämmentyneenä. Miksi ihmeessä poika puhui niin kuin hänellä olisi otsaan kirjoitettuna, että hän halusi puhua? Näyttikö hän niin häiriintyneeltä, että tarvitsi jonkun, jolle puhua? Vai oliko Lazlo… Ei. Se ei voinut olla mahdollista. Eihän? Lukilitis oli sentään erittäin edistynyt taito. Elliot nyrpisti nenäänsä Lazlon virnistäessä ja lisätessä vielä näykkäisemisestä.

”Minä yritin juuri äsken jutella”, hän totesi, ”tästä vaatehelvetistä.”

”Ja voit pitää sekä hampaasi että vaatteesi omalla puolellasi, kiitos”, poika vielä katsoi tarpeelliseksi lisätä.

Lazlo naputteli etusormellaan kulmahampaitaan, mutta Elliotin vaikuttaessa jo vähän närkästyneeltä, hän kuljetti sormensa hampaiden pintaa pitkin alaspäin leualleen. Joo’o. Toveri kuulemma yritti keskustella, mutta keskustelun aiheena sattui olevaan vain ihan eri asia, okei. Lazlo Vesto kohautti olkiaan.

”Kunhan vain sanoin.” Vai oliko se jo enemmänkin muistutus, poika ei itse ollut asiasta enää varma. Hän kääntyi takaisin sänkynsä puoleen, jota Elliot kutsui vaatehelvetiksi. Jos tuo nyt oli helvetti, niin mahtavan mukavan tuntuinen helvetti se oli. Suurinhan osa vaatteista tuntui mukavalta päälle puettuina ja näyttivät ne nytkin jo ihan….. mukavilta? Poikanen raapaisi niskaansa ja yritti miettiä, miksi ihmeessä oli laskenut yhden takkinsa housukasan päälle. Millä logiikalla?

Elliot vielä mainitsi jotain siitä, että Lazlon vaatteiden pitäisi pysyä Lazlon puolella kuin myös Lazlon hampaiden. Vampyyripoika itsekin kyllä toivoi, etteivät omat hampaat lähtisivät käpälämäkeen kovinkaan helposti yksikseen. Se olisi vähän.. ikävännäköistä ja sitä paitsi kaikista maitohampaista oli jo päästy eroon. Näiden hampaiden ei pitäisi lähteä yksin minnekään! (…kuten ei vaatteidenkaan oikeastaan pitäisi.)

”Joo, pidän. Ihan rauhassa, ei ole mitään hätää”, Lazlo totesi olan yli Elliotiin katsahtaen laskostaen samalla takkiaan pois housujen luota. Tottunein liikkein, kiinnittämättä sen enempää huomiota kyseiseen toimintoon, poika suoriutui tehtävästään. Hän hymyili vielä ystävällisesti, jottei antaisi vääränlaista vaikutelmaa Elliotille. Ei hän suinkaan unohtanut ja jättänyt makuusalitoveriaan kuin knallia kalliolle. Tuntui muutenkin vähän siltä, että Elliot oli ystävällisiä hymyjä vailla.

//Roolipelipisteet palkittu tähän saakka. -Caine

Elliot huokaisi, koska Lazlon vakuutus siitä, että tämä pitäisi vaatteensa (ja hampaansa) omalla puolellaan kuulosti kaikkea muuta kuin vakuuttavalta. Lazlo sai vastauksen kuulostamaan siltä kuin tällä ei olisi koskaan ollut aikeenakaan levittää vaatteita toisten puolelle, mutta tämähän oli tehnyt sen jo. Itse asiassa tämän viitta roikkui edelleen hänen pylvässängyssään samalla, kun he puhuivat! Tapa, jolla Lazlo silti hymyili hänelle olkansa yli sai hänen verenpaineensa nousemaan.

”Ethän pidä!” Elliot totesi osoittaen pylvässängyssään riippuvaa viittaa, ”tai ainakin vielä viimeksi kun tarkistin, niin tämä oli sinun viittasi, mutta minun sänkyni!”

Elliot hieroi oikean kätensä sormilla nenänvarttaan kuin Lazlon vaatteet olisivat olleet hänelle suurikin päänvaiva – miltä ne tosin tietysti juuri sillä hetkellä tuntuivat! Lazlo ei selvästikään ymmärtänyt hänen pointtiaan. Häntä ei itse asiassa olisi edes häirinnyt lainata päiväksi sänkyään Lazlon vaateinventaarioprojektiin, jos tämä vain olisi kysynyt, mutta se, että tämä aikoi lastata hänen sänkynsä täyteen vaatteita täysin varoittamatta? Se oli ongelma!

”Minä vain…” Elliot aloitti, mutta keskeytti lauseensa, koska mitä? Jos hän nyt sanoisi, että kaikki olisi ollut okei, jos Lazlo vain olisi kysynyt lupaa, niin tämä epäilemättä kysyisi lupaa, hänen pitäisi suostua, ja sitten tämän vaatteet olisivat taas hänen sängyllään!

”…en tykkää, että täytät sänkyni tavaroillasi”, Elliot lopulta päätti lauseensa varsin toisin kuin mitä olin alun perin suunnitellut.

Elliotilla oli selvästi jotain mielen päällä. Lazlo Vesto oli asiasta aika varma, kun makuusalitoveri alkoi suureen ääneen inttämään vastaan tai ainakin olemaan asiasta eri mieltä. Tosin, kun Lazlo itsekin kohotti katseensa Elliotista tuon takanolevaan yläilmoihin, niin olihan siellä oikeasti vielä oma vaatehenkari roikkumassa. Viitan kera.

Lazlo pienesti hymyillen viimeisteli housulaskostuksen viimeisen taitteen. Tämän jälkeen mieleen yritti tulla mahdollisia keinoja vähän tyynnyttää liiaksi ärtynyttä toveria, mutta mitään erityisen käyttökelpoista ei tullut hänen mieleen. Täten lopulta todettiinkin vain: ”Aah, joo. Olet oikeassa.”

Vaatehelvetin omistaja nojaili sänkyään vasten ja venytti käsiään selkänsä taakse. Päivä oli ollut rankka, ja nyt vielä tällaista ’mukavaa’ kaupan päälliseksi.

Lazlon yllätykseksi Elliot kuitenkin lopulta ehkä halusi jopa myöntää mikä oli oikeasti sen kaiken ärtymyksen ja patoutuneisuuden takana. Kun aiemmat tsemppausyritykset olivat menneet lähes kuuroille korville, yritti samainen Rohkelikko toista taktiikka. Antaa Elliotille vähän enemmän tilaa.

Jostain syystä se taisi myös olla se, mitä Elliot toivoikin. Lazlo piilotti hämmästyneisyytensä, kun sen tunsi kohonneen kasvoillensa. Se olisi vähän ikävä jippo Elliotille, jos makuusalitoveri yllättyisi siitä, kun Elliot haluaisi pitää sänkyään omana. Koska ööh joo……. Lazlo ei sitä oikeasti ollut aikeissa omia! Kai? Ainakaan tietääkseen?
”Niin, niin, tietty. Tietenkin”, Lazlo Vesto sanoi hymyillen ja nyökkien, ”ymmärrän täysin!”

Ikään kuin antaakseen sanoilleen lisää pontta, vaikka oikeasti halusi vain olla lisäämättä vettä myllyyn, Lazlo polkaisi irti sängystään, heilautti päänliikkeellä hiukset pois silmiltään ja asteli vähän lähemmäksi Elliotin sänkyä.
”Öö jos mitenkään viitsit antaa tuon… viittani?” poika kysäisi hymyillen vähäsen.

Elliot katsoi hetken Lazloa kuin punniten, oliko tämä tosiaan ymmärtänyt, mitä hän yritti sanoa vai ei, mutta kumartui kuitenkin sitten noukkimaan viitan sänkynsä päältä ja ojensi sen Lazlolle. “Kiitos”, hän lisäsi toivoen, että se ehkä auttaisi Lazlon ymmärrystä.

Sitten Elliot heittäytyä selälleen tummanpunaisen päivänpeiton päälle vaatteista vapautuneelle sängylleen. Näin sen olisi pitänyt mennä alusta asti. Hänen pitäisi vielä kirjoittaa valmiiksi koulun ystävyyskoulutoimintaa käsittelevä artikkelinsa, mutta ehkä hän voisi ensin levätä ihan pienen hetken. Toimisi ajatuskin paremmin.

Hän käänsi päätään hieman Lazlon sängylle päin ja katseli taas vaateröykkiöitä. “Miten oikein ajattelit järjestää ne…?” poika tuli kysyneeksi pohdittuaan asiaa tovin ja keksimättä mitään hyvää vastausta. Miten kaikki edes mahtuisivat tämän matka-arkkuun, saatikka sitten yhtään minkäänlaiseen järjestykseen. Hänellä oli vain murto-osa Lazlon vaatemäärästä, mutta koki silti ajoittain vaikeuksia löytää puhtaita alusvaatteita matka-arkustaan. Ja hänestä hän piti sitä ihan kohtuullisessa järjestyksessä!

”Kiitos sinulle”, Lazlo vastasi kiitokseen ottaessaan viittansa vastaan. Hän siveli vaatteen tekstuuria toisella kädellään ja kääntyi sitten juhlavasti ympäri viittaa puoliksi käsivarrellaan. Se tuntui mukavalta kädellä, mutta poika ei kuitenkaan viivytellyt liian kauan sen pois kantamisen ja sängylle asettelun kanssa. Asettelemisessa piti kyllä varoa, ettei sen helmalla vääriä vaatteita tiputtaisi alas tai vahingossa astuisi jonkin päälle, joka oli tietämättä tippunut alas.

Jalka osui johonkin terävään, mutta Lazlo Vesto puri huulta ja yritti vaikuttaa siltä kuin keskittyisi siirtämään yhtä röyhelöpaitaansa eri pinoon. Oikeastaan hän siirsikin sen eri pinoon voidakseen siirtää painoa enemmänkin oikealle jalalle pois vasemmasta, joka oli kohdannut jotain vähemmän ikävää sängyn reunamilta.

Siinä sängyn vaatteita katsellen ja niitä vähän eri paikkoihin siirrellen Lazlo tuli ajatelleeksi, että mitenköhän tämän kaiken oikeasti hallitsisi. Tässä oli nyt joitain vaatteita, mutta jo vilkaisu alas kertoi, ettei siinä ollut vielä kaikkea ja oma sänky oli jo tässä kunnossa. Helvetti, jos Elliotiin oli uskominen.

Uutterasti Lazlo oli kuitenkin aloittamassa yhdistysprojektiaan, jossa kaksi vierekkäin ollutta pinoa muodostaisivat yhden pinon ja sängylle vapautuisi näin uutta tyhjää pinta-alaa. Tuumasta toimeen siis.

”Miten oikein ajattelit järjestää ne…?” Elliot kysyi. Kysymykseen oli parempi vastata hetimmiten, koska tietenkin Lazlolla oli oltava ajatus siitä.

”Ominaisuuden perusteella”, Lazlo totesi ja oli aika ilahtunut omaan vastaukseen. Hän jatkoi kauluspaitojen ja parin neuleen pinoa latoamista yhdeksi olkansa yli Elliotiin katsoen.
”Eli ihan juhlavat vaatteet juhlavien kanssa. Kylmempiin säihin tarkoitetut samanlaisten luo ja ulkovaatteet muiden ulkovaatteiden kanssa yhteen. Niin ei tarvitse sitten kauheasti etsiä, että missä on mikäkin.”

Kuva tapahtumasta ja muusta tuntuikin heti selkeämmältä. Aika kätevää. Vilkaisu omaan sänkyyn viesti paikoittain kyllä siitä, että tätä äsken keksittyä ideaalia ei vielä oltu toteutettu. Nojaa, ainakin hän oli saanut arkun tyhjäksi ja todetuksi, ettei siellä ollut sitä kaulusta… ja ööh sitä neuletta. Niin, niin.

//Roolipelipisteet palkittu tähän saakka -Caine

Elliot kurtisti hiukan kulmiaan Lazlon vastaukselle. Ominaisuuden? Minkä ominaisuuden? Pojan jatkaessa selitystä hänkin kuitenkin ymmärsi, mitä tämä tarkoitti, ja tunsi tietysti kaikella sillä sanallisella lahjakkuudellaan tarvetta korjata Lazlon sanavalintaa.

”Siis käyttötarkoituksen perusteella”, hän korjasi ja nyökkäsi sitten vielä hyväksyvästi mietittyään hetken tällaista jakoa. Se kuulosti ihan järkeenkäyvältä. Ehkä jopa Lazlon vaatemäärään saisi sillä tavalla jonkun tolkun. Hän tosin ei ollut varma, mikä käyttötarkoitus strutsinhöyhenkauluksella voisi ikinä olla.

”Kuulostaa järkevältä”, Elliot totesi kuitenkin kannustavasti ja käänsi päänsä Lazlon sängyn päällä olevista vaatevuorista oman pylvässänkynsä kattoon. Joku oli joskus raapustanut puuhun merkinnän ”J <3 E”. Ei sitä tietenkään näkynyt nyt, mutta hän oli joskus aikanaan löytänyt sen harjoitellessaan valois-loitsua. Toivottavasti kukaan muukaan ei koskaan löytäisi sitä, koska sehän saattaisi näyttää hänen kaivertamaltaan. Mitä se ei ollut. Itse asiassa hänestä oli suorastaan outoa, miten sellainen oli poikien makuusalissa. Hän oli aina kuvitellut että sydänten raapustelu oli enemmänkin tyttöjen juttu.

Elliot kääntyi vatsalleen ja käänsi päätään niin, että pystyi seuraamaan Lazlon järjestelyoperaatiota. Tai Lazloa. Ei Lazloa. Järjestelyä. Tai ehkä hänen pitäisi vain mennä kirjoittamaan se typerä artikkeli. Ties vaikka Underwood innostuisi siitä ja päättäisi lähteä vaihtoon. Lopullisesti. Vaikka Timbuktuun. Olikohan heillä ystävyyskoulua Timbuktusta? Ehkä sellaisen voisi hankkia. Elliot vääntäytyi hitaasti istumaan sänkynsä reunalle.

”Minun pitäisi mennä kirjoittamaan vielä yksi artikkeli tänään”, hän totesi, vaikkei tiennytkään, kiinnostiko Lazloa kauheasti. Mutta olisi tuntunut jotenkin oudolta vain häipyä sanaakaan sanomatta. Ja olihan se tärkeää näyttää, että myös hänellä oli tärkeää tekemistä eikä hän missään nimessä vain lojunut makuusalissa päivät pitkät.

”Siis käyttötarkoituksen perusteella.”
”Joo.” Sitähän Lazlo oli äsken itsekin sanonut, ja niin asia olkoon. Poika yritti saada tavarat siten, että juhlat olivat juhlavien luona ja… okei, paidat ja sukat samassa öö pinossa, saman tarkoituksen alaisena? Pidettiinkö molempia jaloissa, ei välttämättä.

Lazlo kuitenkin vain hymähti itsekseen ja yritti saada asioita pinottua siistimmin. Ei hirmumyrskyn jälkiä, eikä liioin ollut kauluksestakaan jälkiä näkyvissä, eikä siitä sopivan beigestä. Elliotinkin mielestä tämä touhu oli fiksua. Kyllä.
Tumma jakku laskostettiin uusiksi ja sitten Lazlo kumartui etuhiuksiaan haroen tuijottelemaan yhteen kassiin. Kenkiä. Kenkiä. Hmm.

Elliot kuulemma joutui kirjoittamaan vielä jonkun artikkelin tänään. Aika hämmentävää, koska päivä oli jo aika pitkälle. Ei sillä, että Lazlo muutenkaan tiesi, että mihin aikaan päivästä koulun lehden jutut oli palautettava ja milloin ne julkaistiin sitten lehdessä. Milloin koko lehti edes julkistettiin?

”Ai, tänään vielä?” Lazlo ihmetteli ja suoristautui. Hän siirsi jalallaan kassin takaisin sänkynsä alle.
”Mitäköhän kello jo on?” Joskin itse kysymyksen esittämisen jälkeen Lazlo lähti käyskentelemään yöpöytänsä luo aikeinaan tsekata itse sen kellonajan vielä jostakin kellosta. Tavallaan tuntui siltä kuin hän olisi vasta aloittanut koko etsintäoperaation, mutta kuitenkin vaikutti jo vähän siltä kuin siihen oli jo uponnut tuntikaupalla aikaa.

”Joo. Lehti menee painoon ylihuomenna”, Elliot kertoi. Hänellä oli huomiselle vielä toinen artikkeli kirjoitettavanaan, joten tätä ei voinut enää lykätä. Etenkin, kun hänellä oli kaikki tiedot jo kasassa ja juttu oikeasti vain odotti kirjoittamista.

”Se on kahdeksan”, hän vastasi ennen kuin Lazlo ehti yöpöytänsä luokse, ”joten on minulla vielä pari tuntia aikaa.” Tuvassa pitäisi periaatteessa olla kello kymmeneltä, mutta vain jos aikoi jäädä kiinni paluumatkalla jollekin opettajalle. Sitä paitsi, toimitukseen vetoamalla oli helppo päästä pois pälkähästä. Ainakin, jos professori Cheshire sattui olemaan valvojana.

”Ajattelin hakea matkalla jotain iltapalaa salista”, Elliot lisäsi samalla kun nousi seisomaan ja venytteli vähän käsiään, ”ehkä sinunkin kannattaisi.” Lazlon projekti ei varsinaisesti näyttänyt siltä, että se tulisi valmiiksi seuraavan kahden tunnin aikana. Hän ei kuitenkaan voinut jäädä seuraamaan sitä. Oli artikkeli kirjoitettavana. Hop hop. Jalkaa toisen eteen ja kohti ovea. Ovella hän kuitenkin vielä kääntyi.

”Nähdään. Katso, että sänkyni on vapaa, kun tulen takaisin”, hän totesi ja virnisti hiukan osoittaen sänkyään ennen kuin katosi lopulta portaikkoon ja lähti suuntaamaan kohti toimitusta. Siinä välissä olisi paljon portaita.

((Jaaaaa tällä Elliot on ulkona. Kiitos pelistä. :D))