”Parempi lähteä liian ajoissa kuin liian myöhässä”, isi sanoi, kun lähdimme. Isillä oli kyllä vielä suojanaamio päällä ja viikset hieman huonosti, mutta en yrittänyt korjata asiaa tällä kertaa. Viime kerralla viikset olivat lopulta kadonneet.
Astuimme viisi tuntia etuajassa ulko-ovesta ulos. Sieltä sitten juna-asemalle ja laiturille, jolta juna lähtisi. Oli tosi kivaa viettää aikaa taas isin kanssa. Oli Danielinkin seura hyvää, mutta isi sentään puhui ääneen. Pääsimme perille kolme tuntia etuajassa. Paljon ihmisiä siellä ei vielä ollut. Katselin mekkoani, kun isi vielä totesi, että näytin kauniilta. Hymyilin hieman. Se oli kirkkaanvihreä vähän yli polvien ulottuva mekko, jossa oli paljon ahopäivänkakkaroita. Enemmänkin niiden lehtiä kuin kukintoja. Jos joku kysyisi, niin osaisin kyllä sanoa sen latinankielisen nimenkin sekä sen aiemman nimen.
Isi rutisti minut vielä tiukasti itseään vasten ennen kuin talutti minut junaan. Se oli onneksi jo paikoillaan. Isi osasi lukea paljon sujuvammin ja tiesin paljon kaikesta, joten vaaraa siitä, että olin nyt väärässä junassa ei ollut olemassa. Otin Danielin isin kädestä. Piti vähän kumartua eteenpäin ja olla tippumatta niitä porrasaskeleita alaspäin tai kolauttaa päänsä.
Daniel sylissä yritin vielä heiluttaa isille, mutta se ei ihan onnistunut. Kävelin sitten käytävää eteenpäin ja etsin osastoa johon mennä. Ainoa vaatimukseni oli, että se ovi olisi jo auki. Daniel sylissä ei paljon ovia availla.
Ensimmäisten kahden kolmen jälkeen löysin lopulta yhden. Astuin sisään, pyörähdin kerran ympäri ja lopulta istuuduin toiselle niistä penkeistä. Pidin Danielia yhä sylissä, mutta se ei suostunut vielä juttelemaan. Ehkä se vielä nukkui? Ajankuluksi tarkastelin ympäristöä. Juna oli minulle uusi enkä ollut vastaavanlaisessa aiemmin ollut. Pyörittelin jalkojani ja hyräilin yhtä kappaletta, jota äiti mielellään hyräili ollessaan yksin.
//Roolipelipisteet palkittu tähän saakka. -Atlas