Jästiruokaa nälkäisille

[Harold Benson]

((Jee, pääsen taas jatkamaan tähän…! ))

Jamie kommentoi Haroldin tietävän mitä hän tarkoitti. Siitä huolimatta kaveri vielä jatkoi yksinpuhelulta kuulostavaa paasausta. Toki Jamie varmaan oli oikeassa, mutta argh pitikö sitä samaa asiaa jauhata ikuisuuden ajan? Ehkä jos hän ei keskeyttäisi Jamieta niin sitten tuo ymmärtäisi itsekin lopettaa joskus. Asiaa ei tosin auttanut se, että Harold jo silkasta kaveruudesta nyökkäili sopivin väliajoin ja kuunteli. Ei hän nyt voinut olla kuuntelematta toisen puhetta, vaikka mieli tekisikin. Sitä paitsi mitä se ignoroiminen hyödyttäisi, jos seuraavana päivänä hän ei myöskään voisi vältellä Jamieta mitenkään. Jos siis seuraavaa päivää edes tulisi… Ehkä Jamie saisi kaiken sanottua tänään eikä jatkaisi koko asiaa huomenna tai jonain toisena päivänä?

”Pitääkö meidän puhua vielä tästä?” Harold lopulta kysyi. Tuo monikkomuoto tuli ihan luonnostaan, sillä kovin rakentavaksi dialogiksi koko keskustelua ei voinut missään nimessä nimittää. Korpinkynsi ajatteli ruokaa, joka vielä odotti syöjäänsä. Mahtoivatkohan jästit vielä odottaa heitä vai olivatkohan ne jatkaneet ruokailua? Harold toivoi jälkimmäistä, sillä olisi aika surkeaa, jos niidenkin ruoka jäähtyisi. Sitä hän ei halunnut saada aikaan vain sillä, että oli astunut ruokapöydän ääreen ja sitten kesken kaiken noussut siitä.

Seuraava puheenvuoro oli varmaan olevinaan jonkinlaisena tiivistelmänä. Sellaisena Harold halusi sen ottaa, kunnes häneltä sattui ihan vahingossa amatöörivirhe. Ihmisillä oli jo ties kuinka kauan ollut suussaan kieli ja vaikka sen kanssa on opittukin tulemaan toimeen se on kuitenkin tiellä.

Harold teki parhaansa lieventämään hetkellistä kivuntunnetta. Jamie ei näyttänyt ymmärtävän kaverin viittoilua. Harold olisi muutoin huokaissut raskaasti, mutta nyt kyseisellä eleellä ei varmaan ollut ihan samaa vaikutusta… Etenkin, kun poika ei vielä ihan sellaiseen kyennyt.

Takkutukka päätyi sitten vaan puistamaan hieman päätään takkujen liikkuessa hieman suuntaan ja toiseen. Sen oli tarkoitus esittää, ettei mitään ollut. Ei Haroldilla ollut aietta saada Jamie kutsumaan jästejä tänne… jästittömään tilaan. Hän puristi toisen kätensä nyrkkiin, minkä jälkeen kadotti sen selkänsä taakse. Ehkä pitäisi vain ryhdistäytyä ja olla välittämättä tuollaisestakin kivusta. Ei siinä ollut mitään järkeä, jäädä nyt murehtimaan sellaisen vuoksi.

”Ei mitään. Jatka vain”, Harold päätti sanoa hitaasti ja niin hyvin artikuloiden kuin tilanteeseen nähden pystyi. Tarkoitusperiään tehostaakseen hän yritti käden eleellä näyttää siltä kuin kelaisi jotain eteenpäin. Ehkä vähän töykeältä se saattoi vaikuttaa, mutta koko ajatus siitä, että mikä oli kohteliasta ja mikä ei, ei ollut vielä uudestaan tunkeutunut mieleen. Turhautuneisuuden aste oli tosin jo aika hyvä, kun laski kaikki yksittäiset palaset yhteen ja katseli lopputulosta. Harold käänsi katseensa oveen suuntaan. Pitäisi vielä joskus palata keittiöön ja syödä se kylmä ruoka ja vielä kiittää kaikesta... varmaankin hymyn kera.

[Jamie Wescott]

Jamie ei vieläkään tajunnut, mitä Harold oikein yritti viittoilullaan sanoa, mutta päänpudistuksen hän sentään ymmärsi. ’Ei mitään’? Jamien otsa painui vielä enemmän kurttuun hänen yrittäessään selvittää, mitä ihmettä Harold oikein tarkoitti, kunnes hetken kuluttua hän tajusi. Harold oli varmaan purrut itseään poskeen. Tai kieleen tai huuleen tai mihin liekään itseään nyt oli mahdollista vahingossa purra. Hämmentävän asiasta teki se, että eihän tämä ollut edes avannut suutaan ennen sitä.

Ennen kuin Jamie ehti kuitenkaan sanoa asiasta mitään, Harold sai itse puhekykynsä takaisin ja kehotti häntä jatkamaan tehden kädellään eleen, joka ei juuri vakuuttanut Jamieta siitä, että kaveri kuunteli hänen juttujaan kovin tosissaan. Enemmän siitä tuli sellainen olo, että tämä antoi kaiken mennä yhdestä korvasta sisään ja toisesta ulos ja vain odotti saarnan loppumista. Saarnasiko hän? Hän ei yleensä ollut ollut mikään kova saarnaaja, mutta… hyvä on, ehkä hän vähän saarnasi.

”Niin, kuten olin sanomassa…” Jamie aloitti ja tajusi sitten, ettei enää muistanut, mitä oli ollut sanomassa. Pieni välikohtaus oli onnistunut kadottamaan häneltä kokonaan keskustelun punaisen langan. Asia hieman ärsytti häntä, mutta toisaalta oliko tuolla kauheasti väliäkään, jos Harold ei joka tapauksessa edes aikonut kuunnella häntä.

Jamie huokaisi syvään ja hieroi hetken nenänvarttaan sulkien silmänsä ja tietämättä oikein, mitä pitäisi tehdä tai sanoa. Hänestä tuntui, etteivät he olleet oikein pääsemässä tässä puusta pitkälle ja samalla hänen mielessään pyöri keittiössä odottava perhe, joka varmasti ihmetteli äkillistä lähtöä ruokapöydästä – heidän perheessään ei ollut tapana rampata ruokapöydästä ihan tämän tästä.

”…haluatko mennä kävelylle?” hän lopulta kysyi ja avasi silmänsä katsoen Haroldia. Hänellä oli jotenkin sellainen aavistus, ettei kaveria ehkä kannattaisi viedä takaisin ruokapöytään, ellei tahtonut kiusallisuuden leviävän muuhunkin perheeseen.

[Harold Benson]

Jamie vaikutti siltä kuin jatkaisi pitkää monologiaan, mutta lopulta hän vain vaikeni. Harold käänsi katseensa takaisin kaveriin, joka oli sulkenut silmänsä ja oli tunnustelemassa nenäänsä. Selvä turhautuneiden aikuisten miesten ele. Jamie oli tosiaankin tulossa vanhaksi, oli ensimmäinen ajatus, joka putkahti Haroldin mieleen. Toki kaikki vanhenivat ja kaverit aikuistuivat, mutta oli se kuitenkin aika… yllättävää? huomata se noinkin selvästi kaverissa. Tavallaan Harold oli hieman pahoillaan, kun oli saanut Jamien jo tuohon pisteeseen. Olihan Harold itsekin jo joskus joutunut leikkimään aikuista, mutta että nyt Jamie ja jonkun kaverin vuoksi… Haroldin vuoksi!... Se toki asetti asian vähän eri valoon.

Harold ei oikein tiennyt mitä hänen kuuluisi tehdä sillä aikaa, kun Jamie varmaan ankarasti yritti keksiä jotain ihmeratkaisua, jotta tulisi jokin maaginen Happy End taas kaikille. Vaikka taikuutta olikin ja loitsut toimivat, niin ei se tarkoittanut, että kaikkia tyydyttäviä ihmeratkaisuja lenteli alas taivaalta – etenkään jästien asutusalueella.

Lopulta Jamie sitten vain kysyi, että halusiko Harold lähteä kävelylle. Korpinkynsi olisi voinut pistää päänsä pantiksi, ettei ainakaan näyttänyt siltä kuin olisi haljennut innosta. Hän kuitenkin kohautti olkiaan.
”Ihan... miten vain”, Harold sanoi välinpitämättömästi. Oli uloslähteminen sentään ihan fiksu ja varteenotettava mahdollisuus, jos toisena vaihtoehtona oli palata keittiöön syömään jäätynyttä ruokaa. Tosin jäätyisikö ruoka sitten oikein urakalla, jos he kävisivät ulkona? Harold ei tiennyt asiasta mitään. Ainakin oli vielä kesäkuukausi meneillään, joten ehkä ruoka ei olisi sittenkään palatessa ihan jäässä kuin vaikkapa talvella?

Haroldin seistessä lähimpänä ovea, hän tyrkkäsi sen polvellaan paremmin auki. Kädet housujen taskuissa takkutukka käveli kodinhoitohuoneesta ulos ja jäi sivummalle odottelemaan, että Jamie hoitaisi tilanteen. Kaverihan oli jo kääriytynyt aikuisten viittaan, joten tulevien asioiden pitäisi tulla luonnostaan Jamielta ja jos ei, niin... se olisi sitten Jamien ongelma. Ehkä vähän myös Haroldin?

[Jamie Wescott]

Jamien helpotukseksi Harold vastasi myöntävästi ehdotukseen kävelystä. Jos siis tämän erittäin epäkiinnostuneen ihan miten vain saattoi tulkita myöntäväksi. Ainakaan se ei kuitenkaan ollut kieltävä, joten Jamie päätti, että he lähtisivät ulos. Olisi se ainakin parempi vaihtoehto kuin jäädä riitelemään sisälle – tai vielä pahempaa, ruokapöytään. Sitä paitsi, ulkoilma ja käveleminen ehkä parantaisivat hiukan Haroldinkin mielialaa.

”…okei. Mennään sitten”, Jamie totesi lopulta ja astui Haroldin jäljessä ulos kodinhoitohuoneesta. Harold jäi odottelemaan sivummalle, mutta Jamie suuntasi takaisin keittiöön.

”Menen Haroldin kanssa vähän kävelylle. Hänellä on hiukan huono olo”, hän huikkasi keittiön ovelta edelleen ruokapöydän ääressä olevalle perheelleen. Isän ilme muuttui odotetusti heti erittäin huolestuneeksi, ja tämä kysyi pitäisikö Harold viedä sairaalaan.

”Eieieiei”, Jamie heilutti toista kättään kieltävästi ja pudisteli ponnekkaasti päätään. Harold epäilemättä ei arvostaisi jästien päivystykseen joutumista, ja toisaalta eipä tätä varsinaisesti vaivannutkaan mikään, minkä voisi siellä parantaa.

”Luulen, että tämä menee ohi ihan itsestään. Vähän raikasta ilmaa ja niin edespäin”, hän yritti vakuuttaa isänsä, joka ei varsinaisesti näyttänyt täysin vakuuttuneelta, mutta nyökkäsi kuitenkin hitaasti. Hänen äitinsä puolestaan tarjoutui laittamaan hänen ja Haroldin annokset jääkaappiin niin, että annokset voisi lämmittää uudestaan, kun he palaisivat. Jamie hymyili ja kiitti äitiään, vaikka ei ollutkaan aivan varma, haluaisiko Harold syödä myöhemminkään, mutta siinä tapauksessa hän voisi vähin äänin vain hävittää tämän annoksen jääkaapista, jolloin kaikki voisivat olettaa, että se oli syöty.

Keittiön ovelta Jamie suuntasi kohti eteistä nyökäten Haroldia seuraamaan. Hän toivoi, että tämä yrittäisi keittiön ohi kulkiessaan näyttää edes hiukan enemmän huonovointiselta kuin ärtyneeltä – tai ei ainakaan sanoisi mitään tarpeetonta, joka asettaisi hänen hienon selityksensä epäilyttävään valoon.

Eteisessä Jamie veti kengät jalkaansa ja astui sitten ulos kirkkaaseen kesäilmaan. Sää ei ollut mitenkään erityisen kuuma, vaikka aurinko paistoikin, ja Jamien jalat ottivat suunnaksi kuin itsestään merenrannan ja kaupungin maailmankuulun laiturin, Southend Pierin. Thames-joen suulla sijaitse laituri oli maailman pisin huvin vuoksi rakennettu laituri, ja se ympäristöineen oli melko suosittu ajanviettopaikka kaupungissa. Sitä paitsi, Jamie mielellään itse kävi kävelemässä rannalla, kun sellainen kerran lähellä kotia sattui olemaan.

[Harold Benson]

Minulla on huono olo, ahaa, Harold toisti mielessään Jamien selityksen. Kaveri tosin tuntui joutuvan vielä jonkinlaisen ristikuulustelun uhriksi, minkä vuoksi takkutukka antoikin katseensa lipua tuosta eteiseen, sitten ihan seinään, oviin ja sen sellaisiin. Oli siellä jossain valokuviakin tai muuta, muttei poika enää yrittänyt tiirailla niitä muka kiinnostuneena.

Jamien lähtiessä liikkeelle, Haroldin mielestä oli jo hävinnyt Jamien perheelleen tarjoama selitys tästä yllättävästä lenkkeily -ideasta. Täten korpinkynsi ei kävellyt varsin huono oloisena vaan enemmänkin poissaolevana keittiön oven ohi eteiseen, jossa Jamie oli jo vetämässä kenkiään jalkaan. Harold pisti myös omansa tukeutuen (ihan vain sen huvin vuoksi, koska pystyi) toisella kädellään ovenkarmia vasten.

Ulko-ovi avattiin ja sisälle tulvi kirkasta valoa. Se häikäisi Haroldia, joten hän nosti vasemman kätensä varjostamaan hieman kasvojaan. Olikohan tämä vain merkki siitä, että oltiin oltu jo ihan tarpeeksi kauan sisällä, jos nyt kerran valo häiki? Tai siis oliko Harold ollut? Suurimman osan kesäauringon ajasta hän kyllä vietti töissä, sisällä, maanalla sekä tietenkin junassa, minne ei myöskään aurinko päässyt kauheasti tunkeutumaan muuten kuin ikkunalasien läpi.

Harold sulki perässään oven ja seisahtui hetkeksi. Korpinkynnestä tuntui siltä kuin vasta auringon säteissä seisominen oli taas pistänyt hänen aivonsa liikkeelle. Nyt vasta hän luuli ymmärtäneensä, miksi Jamie oli halunnut heidän molempien lähtevän lenkille. Eihän Jamie kai tällaisia ideoita ihan muuten vain hatustaan repinyt. Harold otti pari nopeaa askelta päästäkseen Jamien tahtiin, jolla oli jo jonkin verran etumatkaa.

”Hei kuule, olisiko minun pitänyt ottaa rahaa mukaan?” Harold kysyi varsin suoraan. Hän ei ollut tajunnut sitä sisällä ollessa, mutta ulkona kaikki oli valoisempaa, jopa ajatuksetkin.
”…tai ainakin muut tavarani”, takkutukka lisäsi vilkuillessaan ympärilleen. Oli hän Jamien kanssa aiemminkin täällä hieman kuljeskellut, mutta kaikki jästipaikat vain muistuttivat niin paljon toisiaan. Sitä paitsi, Harold ei kokenut hyötyvänsä oikein mitenkään siitä, että näkisi asioita, joita jästit arvostivat, sillä ei hänhän ollut itse jästi.

[Jamie Wescott]

Jamie veti syvään sisään lämmintä kesäilmaa ja tunsi jo hetken kävelyn jälkeen hieman kiristyneiden hermojensa vähän löystyvän. Vanhemmat varmaan olivat siinä oikeassa, että liikkuminen usein auttoi vähän kaikenlaisiin huoliin. Hän yritti miettiä uusia strategioita vakuuttaa Harold maailman jatkumisesta, kun tämä avasikin ensin itse suunsa. Jamie vilkaisi kaveriaan hiukan hämmentyneenä tämän kysyttyä rahoista. Hän ei tiennyt, minkälaista kävelemistä Haroldin perheessä ehkä harrastettiin, mutta hänelle ainakin tämä oli yksi niistä harvoista, täysin ilmaisista aktiviteeteista – tai ainakin melkein, sillä hänellä itsellään kyllä oli paha taipumus päätyä matkalla tai viimeistään laiturin luona ostamaan vähintään jokin kylmä juoma. Mutta hänellä oli yleensä housujensa taskussa sen verran kolikoita joka tapauksessa.

”Ei… en usko”, hän vastasi kaverilleen juuri ennen kuin tämä ehti kysyä muista tavaroistaan. Meinasiko Harold, että kävely oli synonyymi ulos heittämiselle?

”Ööö… en usko, että tarvitset niitäkään”, hän totesi hetken miettimisen jälkeen ja pyrki vielä selventämään kävelyn tarkoitusta, ”kävellään vain vaikka laiturille ja takaisin. Selvittää vähän ajatuksia. Viilentää tunteita. Tiedäthän?” Jamie vilkaisi kaveriaan ja virnisti pienesti. Hän toivoi tämän ymmärtävän.

Matkan jatkuessa melko verkkaiseen tahtiin kohti laituria Jamie yritti miettiä, miten hänen oikein pitäisi lähestyä tätä asiaa. Kysyä suoraan Haroldin perheestä? Jatkaa sen jankuttamista, että mitään zombiapokalypsia ei ole tulossa? Tivata vain, että mikä ihme tätä oikein vaivasi? Mielessään Jamie yliviivasi ainakin viimeisen vaihtoehdon yli, koska se ei ollut erityisen rakentava ja johtaisi todennäköisesti vain puolusteluun tai uuteen suuttumiseen.

”Uskotko oikeasti, että kuolemme kohta kaikki johonkin… zombiapokalypsiin?” Jamie lopulta päätyi kysymään, vaikka huomasi itsekin sanat lausuessaan, että kysymys oli ehkä hieman asenteellisesti latautunut. Hän toivoi, että Harold ei tarttuisi kiinni siihen. Hän huomasi myös, että sanan zombiapokalypsi lausuminen ääneen vakavassa keskustelussa ja vakavassa mielessä ihmisten ilmoilla tuntui äärimmäisen tyhmältä. Mutta hän myös halusi tietää, mitä Harold oikeasti ajatteli koko jutusta. Uskoiko tämä ihan vakavissaan maailman loppuvan 10 vuoden sisällä siihen, että mädäntyvät ex-ihmiset söisivät heidät? Vain koska joku hullu koululla sanoi niin? Uskoikohan tämä myös kaikki professori McGregorin tarinat…? Se lohikäärmeen kynsi ohimossa ja dinosauruksilla ratsastaminen ja mitä näitä nyt oli.

[Harold Benson]

Jamien vastaukset saivat Haroldin hieman paremmalle mielelle. Ainakin häntä ei oltu vielä heitetty ulos talosta, tuntui olevan yksi ainoita positiivia ajatuksia, joihin takertua. Se tarkoittaisi myös sitä, että jos Harold selviäisi tästä päivästä ja toisesta hän voisi yhtä hyvin selviytyä myös loppuvierailusta. Sitä paitsi, hänhän taas olisi ihan hyvin muualla, Lontoossa, matkalla Lontooseen tai matkalla Lontoosta, ajankohdasta riippuen. Niihin matkoihin kyllä meni aikaa, mutta ehkä se vain oli hyvä asia. Ei pitäisi leikkiä osaavansa tulla toimeen jästien kanssa, kun pystyi käyttämään sen matkusteluun. Tosin siinäkin oltiin pitkälti jästien kanssa tekemisissä, mutta se oli vähän eri asia. Ei pitäisi olla niin kohtelias ja huomaavainen aina.

Kaveri vielä selitteli, että kävelyn tarkoituksena oli tunteiden viilentäminen (Jamien varmaan?) ja sitten myös ajatusten selvittely. Jamie vielä totesi asian niin, että Haroldin pitäisi tietää se. Harold ei ihan ollut varma, että tiesikö hän tällaisesta kävelystä. Okei, tyttöystävä kyllä mielellään taisi kävellä tai tanssahdella ajatuksensa selkeiksi, mutta se tapahtui aina yksin. Ja nyt Jamie halusi tehdä tällaista öh pareittain?

Harold kuitenkin nyökkäsi hätäisesti ja soi puolivahingossa Jamielle vielä hämmentyneen hymyn. Jästikaupungissa käveleminen oli varmaan sen aiheuttaja. Näin Harold olisi varmasti itse halunnut sen ajatella.

Korpinkynsi ei oikeastaan yrittänyt enää rupatella Jamien kanssa kävellessään, sillä ei halunnut oikein keskeyttää Jamien ajatuksia ja ajattelua. Tuo, kun oli kerran toivonut tätä ajatusten selvittelyyn, joten olisi varmaan parasta olla pilaamatta tätä taikka sitä tunteiden viilentämistä. Aurinko ainakin tuntui ihan lämpöiseltä, vaikka laiturille käveltäessä kohosikin enemmän kylmyyden tunne iholle.

Jamie avasi sitten ensimmäisenä suunsa (Haroldin tehtyä omalta osaltaan kaikkensa, että niin kävisikin) kysyen zombiapokalypsiin liittyvän kysymyksen. Harold oli vähän yllättynyt siitä, että nyt yhtäkkiä siitä sai taas puhua, mutta jätti huomauttamatta asiasta. Jamie oli tullut ulos viilentämään tunteitaan, joten ei sopinut taas saada niitä vähän lämpenemään jonkun älyttömän piikittelyn muodossa. Tosin takkutukka ei voinut olla pohtimatta sitä, että kuka tässä maailmankaikkeudessa lopullisesti kaikki säännöt sun muut keksi ja määräsi – mikään jumala ei ainakaan.

”Miksen uskoisi?” Harold esitti vastakysymyksen, mutta huomasi itsekin heti sen olevan kehno vastaus.´
”Tai siis miksen voi uskoa, koska tämä maailma on kuitenkin niin älytön, ettei se vain voi kestää loputtomuuksiin. Muutenkin olisi ihan… hienoa ajatella, ja niin kuin tietää milloin oma loppu vihdoin tulee”, hän yritti korjailla ja lisätä vastaustaan edes vähän enemmän tyydyttäväksi. Harold kuitenkin joutui hieman tapailemaan, että mitä ilmausta käyttäisi, mutta ’hieno’ oli ehkä se ensimmäisenä mieleen tullut paras vaihtoehto, sillä ’mukava’ olisi ollut aika huono, kun zombiapokalypsi kuitenkin ylitti monimuotoisuudellaan mukavuusrajat aika helposti.

Harold oli koko vastauksensa ajan pitänyt katseensa jaloissaan ja siinä tiellä – vai oliko se nyt polku? – jota pitkin he kulkivat, jottei ainakaan heti ensimmäisenä lähtisi muuttamaan sanoja toivottuun suuntaan vain sen vuoksi, että näki Jamien kasvoista omien sanojensa vaikutukset. Hän ei halunnut jo ihan heti tietää, että kuinka hyvin oli pilannut Jamien kävelyn… tai ylipäätään tietää, että mitkä kohdat olivat nyt olleet niitä vääriä sanottaviksi.

[Jamie Wescott]

Jamie rypisti kulmiaan Haroldin vastaukselle. Hienoa ajatella tietävänsä, milloin kuolee? Milloin vihdoin kuolee?! Mikä ihme Haroldia oikein vaivasi? Häntä alkoi jo huolestuttaa toden teolla kaverinsa mielenterveys. Ehkä Harold olikin masentunut? Jos tällä kerran oli sellaisia… kuolemantoiveita. Mahtoikohan sekin johtua tämän vanhemmista…? Jamiesta alkoi tuntua, että kaikki johti jatkuvasti Haroldin perheeseen. Ennen pitkää hänen olisi varmaan pakko kysyä siitä jokin tarkentava kysymys, mutta miten tehdä se vaikuttamatta liian tungettelevalta? Tai ehkä hänen pitäisi vain suositella, että Harold menisi puhumaan jollekin ammattilaiselle? Hänestä itsestään ehkä oli tulossa ammattilainen (ainakin toivottavasti), mutta hän ei millään muotoa ollut sellainen varsinaisesti vielä.

”…millä tavalla hienoa? Haluatko… haluatko kuolla?” Jamie kysyi lopulta Haroldia nopeasti vilkaisten. Hän yritti pitää äänensävynsä melko neutraalina. Kuin olisi juuri kysynyt säätä tai jotain muuta yhtä triviaalia. Hänestä alkoi pikkuhiljaa tuntua, että ehkä hän olikin vihdoin päässyt koko zombijutun ytimeen. Hän ei ollut itse pystynyt ymmärtämään, miten kukaan haluaisi uskoa sellaiseen, kun voisi uskoa toisinkin, mutta tietysti jos suoranaisesti odotti tilaisuutta heittää veivinsä lähitulevaisuudessa edesauttamatta sitä aktiivisesti itse, niin… ehkä silloin zombiapokalypsi tosiaan kuulosti hienolta vaihtoehdolta.

Jamie tunki kätensä taskuihin ja katseli jalkojaan odottaessaan Haroldin vastausta. Hän ei kyllä olisi osannut odottaa tästä. Tällähän tuntui olevan kaikki ihan hyvin. Pitkäaikainen tyttöystävä – tai ehkä näillä olikin taas jotain ongelmia…? – paikka huispausjoukkueessa, laaja kaveripiiri… Mutta toisaalta, eiväthän sellaiset asiat varsinaisesti estäneet… tällaista. Ehkäisivät ehkä, mutta eivät estäneet. Ja no… se Haroldin perhe, josta hän ei tiennyt oikein yhtään mitään saattoi tietysti hyvinkin olla syyllinen. Mutta ainakin hän pystyisi nyt paremmin auttamaan ystäväänsä, kun alkoi päästä jyvälle siitä, missä tästä kaikesta oikeasti oli kyse! Hopeareunus, hopeareunus, Jamie toisteli mielessään samalla, kun yritti pitää hengityksensä tasaisena. Nyt ei saanut itse panikoida.

[Harold Benson]

Jamien esittämän kysymyksen kuullessaan Harold seisahtui. Hän ei voinut olla pysähtymättä. Hetkinen – ööh, mikä kysymys tuo oikein oli? Mitä tämä oli olevinaan? Korpinkynsi lähti kyllä pian taas liikkeelle kuin äskeistä pysähtymistä ei olisi ollutkaan. Hän ei oikein pitänyt kysymyksen asettelusta ja ylipäätään kysymyksestä, sillä se oli… se oli… se vain sattui olemaan väärä. Haroldin kyllä piti vastata siihen ja hän tiesi sen itsekin paremmin kuin hyvin. Hän ei vain tiennyt, että miten tämä kokonaisuudessaan edes liittyi siihen Jamien kävelytarkoitukseen. Miten tässä muka yritettiin selventää ajatuksia? Tai ainakin Haroldin tuollaiset oudot kysymykset vain saivat pikemminkin pyörälle päästä kuin jonkun suuren viisauden äärelle.

”Minä tai siis en…”, Harold aloitti haroen samalla toisella kädellään takkuja. Mitä tuohon nyt pitäisi osata vastata ja sanoa?
”…en tiedä”, hän lopulta vain totesi ääneen kohauttaen olkiaan katsellessaan ohi kulkevia ihmisiä, jästejä. Näinhän se olikin, ja sitä paitsi ei tuollaisia kysymyksiä kuulu esittää. Niitä ei vain esitetä. Kai? Tai no, Harold ei ollut siitä enää niin varma, sillä Jamie oli silti sellaisen nyt esittänyt, mutta miksi. Syy oli kokonaan tuntemattomissa, ja se äänensävy, jolla kaveri oli vielä sen esittänyt...

”Eikä sillä oikeasti ole väliä. Ei kukaan kysy tuollaista eikä kukaan tule kysymään sellaista, kun kuolet”, Harold kiirehti vielä lisäämään yrittäen samalla myös paikata vastaustaan Jamielle tyydyttävämmäksi. Suoraan kaveriin hän ei silti katsonut vaan piti katseensa ympäristössä vähän ihmisiä, vähän polkua, vähän merta, vähän aurinkoa.

”Sitä vain kuolee ehkä nyt joskus kymmenen vuoden päästä ja se siitä. Loppu hyvin kaikki hyvin. Ei kuoleminen sitä paitsi ole mikään iso juttu kai? Sitä tapahtuu nytkin jatkuvasti.” Jamie tosin oli kai uskonnollisesta perheestä, joten ehkä niiden mukaan kuoleminen oli sittenkin jokin haluamiskysymykseenkin sopiva asia. Harold ei kyllä ihan voinut kuvitella, että jokin jumala – tai mihin tuo nyt ikinä uskoikaan – ilmestyisi ja tiedusteli tyypiltä, että haluaisiko tuo nyt kuolla vai ei. Ajatus oli jo itsestään absurdi. Kuolema olisi väistämättä edessä jokaisella riippumatta haluamisesta ja muusta tahdosta.

[Jamie Wescott]

Jamie vilkuili silmäkulmastaan Haroldia tämän haroessa rastojaan ja alkaessa vastata kysymykseen. Vastaus ’en tiedä’ ei varsinaisesti tyydyttänyt Jamieta, sillä hänestä tuntui, että se tarkoitti suunnilleen samaa kuin ’kyllä’. Jos Harold ei halunnut kuolla, niin kai tämä olisi silloin voinut helposti vastata vain kieltävästi. ’En tiedä’ oli vain hiukan vähemmän dramaattinen tapa vastata kysymykseen myöntävästi. Eli… Jollakin tasolla Harold halusi… Hän oli melko varma, että Harold ei ottaisi ideaa ammattiavusta vastaan kovin hyvin.

Jamie pureskeli huultaan Haroldin yrittäessä selittää vastaustaan vielä jotenkin paremmaksi. Paitsi, että tämä sai sen kuulostamaan vain vielä pahemmalta. Tietenkään kukaan ei tullut kuoleman hetkellä kysymään, tahtoiko sitä vai ei ja jos ei tahtonut kuolla, asiaa oli ihan typerää edes miettiä, mutta… Mutta jos todella tahtoi kuolla, niin se oli toive, joka oli erittäin mahdollista toteuttaa koska tahansa.

Haroldin viitatessa taas kymmenen vuoden päässä odottavaan kuolemaan – mitä luultavimmin siihen zombiapokalypsikuolemaan – Jamie tunsi taas ärtymyksen nostavan päätään sisällään. Miksi ihmeessä Harold niin hanakasti tahtoi uskoa johonkin kymmenen vuoden päässä odottavaan kuolemaan?! Kymmenen vuotta oli melkein ikuisuus. Kymmenessä vuodessa ehtisi tapahtua vaikka mitä. Heillä voisi molemmilla Haroldin kanssa olla vaikka omia lapsia kymmenen vuoden päästä! …paitsi tietysti, jos Harold aikoi käyttää ne kymmenen vuottaan vain odottaen kuolemaa.

”…joten… aiot luovuttaa ja lopettaa elämisen jo nyt, koska kuolet kuitenkin joskus?” Jamie lopulta kysyi yrittäen peittää äänessään olevaa ärtymystä johonkin vähemmän ikävään tunteeseen. Paras, mihin hän pystyi, oli pettymys eikä hän ollut edes varma, oliko se yhtään vähemmän ikävä kuin ärtymys.