Lähellä loppua

Valvoja: Tylypahkamafia

Avatar
Anthony Underwood
Peittoburrito
Viestit: 312
Liittynyt: 9. Maaliskuuta 2014, 11:29
Tupa: Luihuinen

Lähellä loppua

Viesti Kirjoittaja Anthony Underwood »

((Ole hyvä, Atlas! Hauskaa töistä myöhästymistä! Tähän peliin odottelisin siis Atlasta mukaan. :D Mutta ei mitään kiirettä! Tämä sijoittuu siis lukuvuoden viimeiseen sunnuntaiaamuun, kun Tylypahkan pikajuna lähtee matkustajineen takaisin kohti Lontoota.))

Anthony makasi selällään erään vaunuosaston penkillä toinen jalka lattiaa vasten ja piteli koulupuvun villatakin verhoamaa käsivarttaan silmiensä edessä. Hänen rintansa kohoili nopeaan tahtiin vielä junan nytkähtäessä liikkeelle, sillä hänelle ja Atlakselle oli tullut aamulla melkoinen kiire, ja he olivat saanet miltei juosta junaan. Hän oli herännyt aamulla rytmikkääseen ääneen, jota hän oli aluksi erehtynyt luulemaan junan puksutukseksi. Jonkin ajan kuluttua hän oli kuitenkin avannut silmänsä, kun jäseniä särki ikävästi, ja saanut todetakin olevansa junan sijaan Luihulehden toimituksen kovalla, kylmällä lattialla. Äänikään ei tullut junasta vaan se oli ollut Atlaksen sydän, joka hakkasi hänen poskeaan vasten.

Pitkän aikaa hänen oli ollut vaikea ymmärtää, oliko kyseessä uni vai todellisuus, kunnes hän oli vihdoin nostanut päätään ylös ja katsonut ympärilleen. Tyhjä viskipullo sohvapöydällä ei palauttanut läheskään kaikkia muistoja edellisestä illasta, mutta kuitenkin tarpeeksi. Päättäjäiset. Joiden jälkeen he olivat lähteneet Luihulehden toimitukseen hakeman… jotain. Ilmeisesti moukarin lailla takovaa päänsärkyä. Tai sellaisen ainakin hän oli tuntunut löytäneen.

Anthony siirsi hiukan kättään ja vilkaisi sivusilmällä vaunuosaston lattialla olevaa matka-arkkuaan, jota hän ei ollut vielä jaksanut nostaa ylös matkatavaratelineelle. Hän oli onnekseen pakannut jo hyvissä ajoin ennen päättäjäisjuhlaa, joten hänen ei ollut tarvinnut aamulla kuin heittää viimeiset pikkutavaransa arkun päällimmäiseksi ja sulkea se. Siitä huolimatta hänelle ei kuitenkaan ollut jäänyt aikaa etsiä itselleen uutta kravattia ja polvisukkaa niiden tilalle, jotka hän oli ilmeisesti edellisenä yönä kadottanut, sillä hän oli yrittänyt auttaa myös Atlasta, jonka pakkaaminen oli ollut hieman enemmän vaiheessa kuin hänen omansa.

Kun hän lopulta oli Luihulehden toimituksessa tajunnut vilkaista kelloaan, hänelle oli tullut melko paniikinomainen kiire herättää Atlas ja häipyä hakemaan matka-arkkuja, joten aikaa sukan ja kravatin etsimiseen ei ollut juuri jäänyt. Etenkään, kun ne eivät ainakaan olleet olleet samassa kasassa toimituksen lattialla kuin missä hänen villatakkinsa oli ollut. Joka tapauksessa, se siitä rauhallisesta viimeisestä kouluaamusta. Hän ei voinut muuta kuin rukoilla, että vaatekappaleet eivät löytyisi mistään liian oudosta paikasta, sillä niissä tietenkin oli koulun sääntöjen mukaan merkattuna hänen nimensä. Ja mikäli Atlas oli oksentanut niille, hän ei ehkä haluaisikaan löytää niitä enää ikinä.

Matka-arkusta Anthony siirsi katseensa vastapäätä olevalla penkillä olevaan Atlakseen. Tämäkään ei näyttänyt voivan kovin hyvin. Hän säälitteli hetken mielessään aamiaista, jonka he olivat missanneet, kunnes tajusi, ettei hänen oikeastaan varmaan tehnytkään mieli syödä. Minkä takia hän oli antanut Atlaksen avata tuliviskipullon? Tai vielä enemmän: miksi hän oli antanut Atlaksen juoda sen? Hän oli kuvitellut viimeisen kouluaamun jotenkin erilaiseksi. Viimeisellä aamiaisella oli usein tarjolla päättäjäisjuhlien jämiäkin, joten hän oli kuvitellut heidän istuvan aamiaisella pitkään ja juttelevan kesälomasuunnitelmistaan – tai lähinnä Atlas olisi varmasti jutellut, koska hänellä itsellään ei ollut juuri suunnitelmia. Hänen kuvitelmassaan oli kyllä sekin virhe, että Atlasta ei todennäköisesti olisi joka tapauksessa saanut aamiaisaikaan ylös sängystä. Mutta se oli ollut silti kuvitelmana mukava.

”…Ehdimme”, viimein totesi kuin olisi itsekin ollut yllättynyt siitä, että todella oli junassa, ”…Oletko kunnossa?” Hän silmäili edelleen hieman oudosta kulmastaan Atlasta pitäen käsivarttaan otsallaan. Atlaksen koko ulkoinen olemus huusi ’en’, mutta hän kysyi silti. Hän toivoi, ettei tämä alkaisi oksentaa, sillä muuten hänkin saattaisi. Olikohan hänellä mukanaan jotakin pahoinvointilääkettä? Hänellä olisi ainakin päänsärkylääkettä. Hänen katseensa lipui uudestaan matka-arkkuun, mutta ruumis ei tehnyt elettäkään noustakseen ylös penkiltä, vaikka hänestä tuntui, että hän oli lähellä omaa loppuaan. Tai ehkä juuri siksi.
Anthony Underwood (Luihuinen, 1. vuoden jatko-opiskelija) (Avatar Ciarán)

I’m sorry - you hug me with all your strength
I let out a sigh past your shoulders
Tears rise up past your shoulders
But only I know how I look
Avatar
Atlas Ironwood
Muodoton möykky
Viestit: 606
Liittynyt: 1. Elokuuta 2015, 18:43
Tupa: Luihuinen

Re: Lähellä loppua

Viesti Kirjoittaja Atlas Ironwood »

Atlas lojui mahallaan penkeillä vaunuosaston toisella puolen. Hänen teki mieli kääntyä kyljelleen tai selälleen siinä toivossa, että jokin muu asento olisi lievittänyt huonoa oloa. Liikkuminen oli kuitenkin ylivoimaista, ja Atlas oli varma, että joutuisi liikkumaan saman tien vaunuosaston vessaan, jos liikahtaisi senttiäkään. Hän yritti saada hengityksensä tasaantumaan äskeisestä juoksemisesta, koska hengästyminen ja sitä seurannut hapenpuute ei parantanut oloa yhtään.

Atlas ei käsittänyt, miten he olivat Anthonyn kanssa ehtineet junaan. Ja ennen kaikkea, miten he molemmat olivat pystyneet juoksemaan koko matkan viidennessä kerroksessa sijaitsevasta Luihulehden toimituksesta tyrmiin. Atlas kirosi sitä, että oli jättänyt pakkaamisen viime tinkaan, koska hän oli joutunut heittelemään tavarat matka-arkkuunsa hätäisesti samalla kun oli yrittänyt olla oksentamatta sinne. Jotain oli varmasti unohtunut jonnekin, mutta sillä ei ollut nyt väliä. Sen saisi tuvasta syksyllä. Atlas ei halunnut ajatella unohtuneita tavaroita, koska jomottava päänsärky teki ajattelemisen vaikeaksi.

Vastapäisillä penkeillä makaava Anthony kysyi, oliko Atlas kunnossa. Atlas hautasi pään käsiinsä, koska vaunuosaston ikkunasta säteilevä valo ja Anthonyn ääni saivat hänen päänsä särkemään kahta kauheammin. Onneksi seuraavien tuntien aikana hänen ei tarvinnut tehdä mitään. Atlasta heikotti. Hän tiesi, että hänellä oli nälkä, mutta syöminen olisi ollut hullua. Kaikki olisi palannut ylös kuitenkin.
"...hengissä", Atlas mutisi vastaukseksi. Hän kuuli oman äänensä heikkona. Luultavasti vastaus hukkui puoliksi tyynyyn, mutta ainakaan juna ei ollut vielä lähtenyt liikkeelle. Ainoa häiritsevä melu syntyi käytävillä liikkuvista oppilaista.

Kuin taikaiskusta juna nytkähti liikkeelle heti, kun Atlas ehti ajatella junan lähtöä. He olivat ehtineet aivan viime tingassa, eikä Atlas edes halunnut ajatella, mitä olisi tapahtunut, jos he olisivat myöhästyneet. Toisaalta.... jos junakuljetuksia ei olisi enää kesällä ollut, olisiko se tarkoittanut sitä, että hän ja Anthony olisivat saaneet jäädä koululle kesäksi...? Atlas rehellisesti sanottuna epäili asiaa, mutta ajatus oli houkutteleva. Ehkä he olisivat voineet jäädä Luihulehden toimitukseen. Jos kotitontuilla ei ollut kesäisin mitään muuta paikkaa, mihin mennä, ne olisivat varmaan tehneet ruokaa kesälläkin. Ja jos aineksia olisi ollut, Atlas olisi voinut kokata itsekin.

Ruuan ajatteleminen sai Atlaksen hiukan huonovointiseksi, joten hän käänsi käsiensä päällä lepäävää päätään vähän Anthonyyn päin. Liike sattui päähän. Ajatus lattialle jätettyjen matka-arkkujen nostamisesta hyllylle sattui henkisesti vielä enemmän.
"Onko sinulla.... särkylääkettä?" Atlas kysyi Anthonylta voimattomasti. "Tai ei.... ei sittenkään. Sen kanssa pitää juoda vettä.... se ei taida olla hyvä ajatus."
Tarkentaessaan katseensa Anthonyyn, Atlas mietti, että hän oli varmaan unohtanut jotain Anthonyyn liittyvää. Jotain Luihulehden toimituksesta. Atlas sulki silmänsä ja yritti hetken miettiä, mitä se mahtoi olla.

Pohtiessaan unohtamiaan asioita Atlas tajusi, että niitä oli aika paljon. Hän ei muistanut edellisestä illasta selvästi muuta kuin päättäjäisjuhlan, sitä seuranneen riidan, tupamestaruusjuhlan ja sen, kun he olivat Anthonyn kanssa menneet Luihulehden toimitukseen. Miksi he olivat edes päätyneet sinne....? Ai niin, sehän oli ollut vain tekosyy, jolla saada Anthony pois tupamestaruusjuhlista. Oli ollut typerää viedä Anthony sinne. Mutta toisaalta päättäjäisjuhlan iltana moni muukin asia oli ollut typerää, ja Luihulehteen meneminen oli typeristä asioista yksi vähiten typeriä.

Luihulehteen siirtymistä seuranneet tapahtumat sen sijaan.... Atlas avasi silmänsä ja katsahti Anthonya jälleen. Päivänvalo sattui edelleen silmiin. Onneksi päivä oli pilvinen. Hän muisti Luihulehdestä paloja sieltä ja paloja täältä. Sen tuliviskipullon kaivaminen esiin oli ollut virhe, mutta.... Atlas muisti kyllä, miksi hän oli kaivanut sen esille. Hetken mielijohteesta. Siksi, että he olivat riidelleet samana iltana, ja Atlas oli halunnut unohtaa riidan äkkiä. No.... se ainakin oli onnistunut.

Muistikohan Anthony mitään edellisestä illasta? Atlas oli aamulla herännyt lattialta kaikenkattavaan särkyyn, jota oli selittänyt tyhjä tuliviskipullo sohvapöydällä. Hän muisti pullon alkupuolen, mutta loppupuolesta Atlaksella ei ollut mielikuvia. Olivatko he edes juoneet sen itse? Tai.... kukapa muukaan sitä olisi juonut. Atlas rypisti otsaansa, mikä sattui sekin. Ainoat asiat, jotka hän muisti, olivat Luihulehden toimituksesta löytynyt banjo, joku hämärä peli ja Anthony kikattamassa. Pelkkä ajatus särki päätä, koska asiassa oli liikaa käsittämättömiä osia.

"....sinä....?" Atlas kysyi lopulta. Kysymyksen oli tarkoitus olla "Entä oletko sinä kunnossa?" mutta se oli liian pitkä. Anthony tajuaisi merkityksen varmaan yhdestä sanasta ja kontekstistakin.

((Arvaa mitä! Myöhästyn taas töistä tämän pelin takia. XD))
Atlas Ironwood, 7.lk, Luihuisen emopallura & bändin kitaristi

I'll use you as a warning sign
That if you talk enough sense then you'll lose your mind
Avatar
Anthony Underwood
Peittoburrito
Viestit: 312
Liittynyt: 9. Maaliskuuta 2014, 11:29
Tupa: Luihuinen

Re: Lähellä loppua

Viesti Kirjoittaja Anthony Underwood »

Anthony naurahti kuivasti Atlaksen todetessa olevansa hengissä. Tämän ääni kuulosti niin pieneltä ja säälittävältä, että hän pelkäsi, ettei tämä olisi enää kauaa hengissä. Hän olisi halunnut kurottaa penkkien välisen tilan yli ja taputtaa Atlasta selkään lohduttavasti, mutta se jäi pelkälle ajatuksen tasolle, koska sellainen akrobatia ei todellakaan sopinut hänelle juuri nyt.

Anthony katsoi Atlasta tämän kysyessä särkylääkkeestä. Hän oli juuri harkitsemassa, vastaisiko myöntävästi vai ei, koska myöntävästi vastaaminen tarkoittaisi, että hänen varmaan pitäisi nousta ja hakea kyseinen lääke, mutta Atlas pelastikin hänet toteamalla itse, ettei voisi niellä mitään. Siitä huolimatta Anthony kuitenkin silmäili matka-arkkua. Hänen omakin päänsä oli varsin kipeä ja hän tiesi, että hänellä oli jäljellä pieni pullo päänsärkyyn tehoavaa taikajuomaa. Hän ei tietenkään ollut varma, tehoaisiko se krapulapäänsärkyyn, koska hän käytti sitä yleensä jännityspäänsärkyyn – johon se kyllä tehosi loistavasti – mutta toisaalta… ehkä sitä kannattaisi kokeilla. Kohta.

Anthony tuijotti mietteissään matka-arkkuaan kuin olisi ollut sen kanssa tuijotuskisassa, mutta havahtui Atlaksen kysyessä hänen voinnistaan. Hän olisi kohauttanut olkapäitään, jos olisi jaksanut.

”Luulen, että elän”, hän totesi hiljaa. Hänen oma äänensä kuulosti vieraan pieneltä ja hän katsoi taas Atlasta. Mahtoikohan tämä muistaa jotain edellisestä illasta? Hänen muistikuvansa olivat vähintäänkin hämäriä melko pian sen jäljiltä, kun Atlas oli löytänyt toimituksesta banjon – hieman utuinen muisto miltei nostatti hymyn Anthonyn tuulille – eikä hänellä ainakaan ollut minkäänlaista tietoa siitä, miksi he olivat heränneet lattialta miltei sylikkäin. Hän ei ollut myöskään kysynyt Atlakselta, koska… no, se olisi saattanut olla kiusallista. Hän saattoi vain toivoa, ettei Atlaskaan muistanut mitään. Toivottavasti hän ei ollut sanonut mitään typerää. Oli äärettömän paljon typeriä asioita, joita hän olisi voinut sanoa. Mutta ehkä hän ei ollut sanonut tai ehkä Atlas ei muistanut, koska tämä oli vielä siinä ja puhui hänelle.

Hän oli ollut typerä lähtiessään mukaan Atlaksen ideaan tyhjentää tuliviskipullo, mutta hän oli ollut aiemmin illalla tapahtuneen jälkeen myös melko epätoivoinen miellyttämään tätä, koska ei tahtonut lukuvuoden loppuvan huonoissa merkeissä. Hän tosin ei ollut myöskään tarkoittanut, ettei muistaisi mitään lukuvuoden viimeisistä hetkistä. Hän muisti etäisesti nauraneensa jollekin. Hän ei muistanut, mille, mutta ajatus sai punan kohoamaan hänen poskilleen hänen vilkaistessaan taas Atlasta syrjäsilmällä. Mitäköhän tämäkin oli ajatellut…?

Junan käytävältä kuului ääniä, jotka normaalisti olisivat suorastaan vaatineet häntä nousemaan ja tekemään muutaman pistevähennyksen tai vähintään uhkaamaan jälki-istunnolla, mutta paluumatkalla se kaikki oli tietenkin turhaa. Tupapokaali oli jo jaettu eikä kesällä istuttu jälki-istuntojakaan. Tällä kertaa äänet lähinnä vaativat häntä nousemaan ylös ja yrittämään näyttää ihmiseltä sen varalta, että joku päättäisi eksyä heidän vaunuosastoonsa.

Niinpä Anthony keräsi kaikki viimeisetkin voimanrippeensä ja vääntäytyi istualleen. Se sattui päähän ja se väänsi hänen vatsaansa tavalla, joka sai hänen nenänsä nyrpistymään inhosta. Hän ei halunnut enää ikinä oksentaa Atlaksen nähden. Turnajaiset olivat jo olleet aivan tarpeeksi nolo tapaus. Hän olisi halunnut kuolla häpeään. Hän olisi silloin halunnut myös itkeä, ellei se olisi tehnyt tilanteesta vielä entistäkin nolompaa.

Päästyään istumaan Anthony painoi päänsä käsiinsä, kun hetken koko vaunuosasto pyöri ikävästi. Hänen huuliltaan karkasi vaimea vaikerrus, jota hän tuskin ehti itse edes noteeraamaan keskittyessään parhaansa mukaan pystyssä pysymiseen ja päättäjäisillan ruokien pitämiseen vatsassaan – ei sillä, että niitä olisi ollut paljon, sillä hänellä ei ollut ollut juurikaan ruokahalua ja kaiken lisäksi hän oli vielä lähtenyt juhlista kesken kaiken.

Maailman ympärillä lopulta pysähtyessä Anthony vilkaisi jälleen Atlakseen. Päänsärkylääke. Nyt. Hän keräsi kaikki voimansa ja kumartui napsauttamaan matka-arkkunsa salvat auki ja heilautti – tai ehkä enemmänkin nosti erittäin vaivalloisesti – kannen ylös. No niin… Mihinköhän hän oli pakannut sen… Anthony nosti hetken tavaroita paikasta toiseen matka-arkun päältä ennen kuin löysi etsimänsä. Pieni, läpinkyvä pullo kirkkaanpunaista nestettä. Hän otti sen käsiinsä ja sulki kannen. Tai olisi sulkenut, ellei se olisi livennyt hänen käsistään ja pudonnut kiinni pamauksella, joka olisi tehnyt normaalistikin kipeää. Nyt hänestä tuntui siltä, että hänen päänsä räjähtäisi.

”…anteeksi”, hän mutisi katsahtaen taas jälleen Atlakseen ennen kuin kiersi pullon korkin auki ja kaatoi siihen taikajuomaa. Nopeasti hän kaatoi sen alas kurkustaan ja irvisti. Maku ei ollut mitenkään maailman miellyttävin, mutta hän tiesi, että taikajuoma oli tehokas. Tai… ainakin tavalliseen päänsärkyyn. Hän piteli korkkia kädessään ja katsoi Atlasta punniten, mahtaisiko tämä saada juoman alas.

”…shotteja?” hän kysyi toisen suupielensä kaartuessa aavistuksen ylöspäin ja kohotti taikajuomapulloa hiukan ylemmäs tarjotakseen siitä Atlaksellekin.

((Niin että hyvää yritystä siihen töihin menemiseen!))

//Roolipelipisteet palkittu tähän saakka. -Caine
Anthony Underwood (Luihuinen, 1. vuoden jatko-opiskelija) (Avatar Ciarán)

I’m sorry - you hug me with all your strength
I let out a sigh past your shoulders
Tears rise up past your shoulders
But only I know how I look
Avatar
Atlas Ironwood
Muodoton möykky
Viestit: 606
Liittynyt: 1. Elokuuta 2015, 18:43
Tupa: Luihuinen

Re: Lähellä loppua

Viesti Kirjoittaja Atlas Ironwood »

Atlas värähti, kun Anthonyn matka-arkun kansi tipahti kovaäänisesti kiinni. Ääni kuulosti siltä kuin peikko olisi paukauttanut nuijalla metallilautasta aivojen sisällä. Atlas irvisti ja katsoi kärsivästi Anthonyn suuntaan. Anthony tosin oli jo lausumassa anteeksipyyntöä, joten Atlaksen ei tarvinnut olla kauaa ärtynyt. Ärtymys vei voimia, joita Atlaksella ei sillä hetkellä pahemmin ollut. Hän nousi kyynärpäidensä varaan varovasti ja tunnusteli oloaan. Kohottautuminen istuimen turvallisesta vaakatasosta ei tuntunut miellyttävältä, muttei se erityisesti huonontanutkaan oloa.

Vääntäydyttyään varovaisesti istumaan Atlas katsoi Anthonyn kädessään pitämää pulloa, jossa oli kirkkaanpunaista nestettä. Näytti siltä, että Anthony oli ainakin itse pystynyt juomaan sitä, mikä oli melkoinen saavutus. Atlaksesta nimittäin tuntui, että Anthonylla oli edellisiltana ollut reippaampi juomistahti kuin hänellä itsellään. Hän ei halunnut myöntää sitä, mutta Anthonylla oli todennäköisesti myös parempi sietokyky tuliviskille.

"”…shotteja?” Anthony kysyi ja kohotti epäilyttävän näköistä pulloa.
Atlas kohotti kulmiaan kysymykselle, jonka oli ilmiselvästi tarkoitus olla vitsikäs. Oli ehkä tarpeetonta mainita, että kulmien kohottaminenkin pahensi päässä jomottavaa särkyä. Mutta Anthonyn yritys vitsailla kieli siitä, ettei ajatus kikattavasta Anthonysta ehkä sittenkään ollut tuliviskinkatkuinen harhakuva, vaan ehkä edellisillan riita oli jotakuinkin unohdettu. Toivottavasti tuliviski oli tehnyt tehtävänsä, sillä Atlas ei ollut varma, pystyikö kestämään jälkivaikutuksia turhan takia.... hetkinen. Anthony oli tainnut kertoa myös syyn juhlista lähtemiseensä, mutta Atlas ei kuolemakseenkaan pystynyt muistamaan, mikä se oli ollut... paitsi että.... ai niin, se olikin ollut se tuliviskien takavarikointi. Atlas hypisteli kasvoille karannutta valkoista hiussuortuvaa. No, ainakin syy oli tullut selväksi, ja hän jopa muisti sen, jotta pystyisi välttämään vastaavia (huonoja) ohjeita tulevaisuudessa. Atlas tunsi harmistuvansa ajatellessaan sitä, kuinka hän oli yrittänyt olla huomaavainen, mutta Anthony oli suuttunut siitä huolimatta.

Edellisen illan tapahtumille ei kuitenkaan enää voinut mitään, joten Atlas naurahti epäluonnollisen pitkän hiljaisuuden jälkeen valjusti Anthonyn kysymykselle.
"Jos se parantaa oloasi niin paljon, että pystyt huonoihin vitseihin niin.... joo, otan", Atlas vastasi ja ojensi kättään ottaakseen tarjottua ihmeainetta. "Toivottavasti se ei ole pelkkää.... marjamehua."
Atlas odotti, että Anthony sai kaadettua pullosta korkkiin uuden annoksen taikalientä, minkä jälkeen Atlas otti korkin ja mittaili sitä vielä hetken arvioiden. Hänen olonsa oli edelleen huono, mutta toisaalta lientä ei ollut paljon. Jos liemi päättäisi ottaa meno-paluulipun vatsaan ja takaisin, hän oli ainakin jo istuallaan ja pääsisi äkkiä käytävälle. Olisi liian noloa oksentaa Anthonyn kengille uudestaan.

Atlas hengitti kerran syvään, sulki silmänsä ja joi liemen. Se maistui kauhealta, kuten moni muukin taikaliemi, mutta toisaalta sinä aamuna kaikki maistui kauhealta, koska hänen kielensä oli kuin hiekkapaperia. Kului pari sekuntia, eikä juoma tullut ylös. Atlas huokaisi ja avasi silmänsä. Näytti siltä, että pieni annos taikalientä pysyi siellä, missä sen kuuluikin olla. Hän ojensi taikaliemipullon korkin takaisin Anthonylle ja huomasi, että käsi vapisi. Atlas ei ollut varma, oliko vapina krapulan vaikutusta vai nälän, mutta joka tapauksessa se oli aika säälittävää. Hän veti kätensä pois ja valui istumaan vähän syvemmälle penkkiinsä. Ikkunan takana metsäiset maisemat vilistivät ohi, ja junan ajoittainen keinuva liike sai Atlaksen miettimään uudelleen makuuasentoa.

Nostettuaan jalkansa vastakkaisille penkeille Anthonyn viereen Atlas valui epäryhdikkääseen puoliksi istuvaan ja puoliksi makaavaan asentoon. Hän käänsi katseensa Anthonyyn. Päänsärkylääke alkoi vaikuttaa aika piankin, tai sitten jo pelkkä ajatus sellaisen juomisesta helpotti hänen oloaan. Toisaalta... nyt kun Atlaksen ajatukset juoksivat vähän selkeämmin, hän ei ollut enää varma, tahtoiko oikeastaan ajatella vielä mitään edellisestä illasta. Kun hän alkoi kelata edellisen illan sekalaista vyyhtiä, hän aloitti aina viimeisimmästä muistosta, joka oli aamu Luihulehden toimituksen lattialla. Normaalisti Atlas olisi sysännyt päättäväisesti syrjään ajatuksen Anthonyn päästä lepäämässä rintakehänsä päällä, mutta hänen aivonsa eivät toimineet riittävän hyvin, että ajatukset olisi voinut siirtää suoraan Ö-mappiin. Atlas sulki uudelleen silmänsä ja toivoi olevansa jossain pimeässä paikassa nukkumassa ennemmin kuin kolisevassa ja heiluvassa junassa ajattelemassa häiritsevän epätarkkoja muistikuvia.

".....muistatko... muistatko mitään eilisestä?" Atlas kysyi Anthonylta varovasti. Jos Anthonyn krapula oli lievempi, tämän täytyi myös muistaa illasta enemmän. Atlas sipaisi etuhiuksensa takaisin silmilleen ja toivoi, ettei ollut tehnyt tai sanonut mitään kamalaa. Hän avasi silmänsä taas vilkaistakseen uudelleen vaivihkaa Anthonya ja sitä, miten tämä reagoisi kysymykseen. "En muista, mitä sille.... sille loppupullolle tapahtui."
Atlas Ironwood, 7.lk, Luihuisen emopallura & bändin kitaristi

I'll use you as a warning sign
That if you talk enough sense then you'll lose your mind
Avatar
Anthony Underwood
Peittoburrito
Viestit: 312
Liittynyt: 9. Maaliskuuta 2014, 11:29
Tupa: Luihuinen

Re: Lähellä loppua

Viesti Kirjoittaja Anthony Underwood »

Anthony katsoi kysyvästi takaisin Atlaksen kohottaessa kulmiaan ja toljottaessa vähintäänkin epäilevän näköisenä hänen kädessään olevaa pulloa. Ehkä hänenkin olisi pitänyt suhtautua Atlaksen eilen illalla tarjoamaan pulloon samanlaisella varovaisella epäluulolla. Se ei missään nimessä ollut ollut ensimmäinen kerta, kun hän joi kyseistä, melko ällöttävää litkua, mutta täytyi sanoa, että edellisestä kerrasta oli aikaa – ja sen tunsi. Hänen sietokykynsä oli kohtalaisen huono, sillä olihan hän melko pienikokoinen ja omasi vielä puoliksi aasialaiset geenit, mutta Atlas… Olihan hän tiennyt sen jo pikkujoulujuhlissa, mutta tämän pää ei kestänyt yhtään mitään. Se olisi ollut tavallaan söpöä, ellei hänen olisi tarvinnut pelätä tämän oksentavan taas hänen kengilleen.

Lopulta Atlas avasi suunsa ja Anthonyn suupielet kaartuivat hieman ylöspäin samalla, kun hänen huuliltaan karkasi pieni naurahdus. Molemmat seikat tuntuivat hänen päässään viiltävänä kipuna ja hän joutui rutistamaan silmänsä hetkeksi kiinni. Pian hän kuitenkin taas avasi ne ja kaatoi korkkiin uuden annoksen lientä ojentaen sen sitten Atlakselle. Anthonykin miltei pidätti hengitystään, kun Atlas sulki silmänsä ja kulautti punaisen taikaliemen alas kurkustaan. Hän miltei odotti, että se nousisi saman tien ylös, mutta sekä hänen että ilmeisesti Atlaksen omaksi ihmetykseksikin juoma näytti pysyvän sisällä vielä muutaman piinallisen pitkän sekunnin madeltua ohi.

Atlaksen käsi vapisi tämän ojentaessa korkkia takaisin ja huolimatta Anthonyn omasta huonosta olosta hän tunsi melko suurta myötätuntoa Atlasta kohtaan – jopa huolimatta siitä, että hän tiesi tämän tilan täysin itse aiheutetuksi. Silti hän olisi vain halunnut halata Atlasta, peitellä tämä nukkumaan ja pitää kädestä. Ehkä sitä kutsuttiin hoivavietiksi. Hän kuitenkin jätti toteuttamatta sitä käytännössä, sillä se olisi varmasti ollut outoa – vaikka hän olikin herännyt aamulla pää Atlaksen rinnan päällä ja vaikka hänellä olikin hämäriä mielikuvia siitä, että oli yöllä roikkunut tämän kaulassa – ja osaksi myös, koska hän ihan tosissaan pelkäsi tämän oksentavan hetkenä minä hyvänsä.

Anthony kiersi korkin tiukkaan kiinni ja asetteli pullon takaisin matka-arkkuunsa. Tällä kertaa hän noudatti erityistä huolellisuutta arkun kannen sulkiessaan, joten se painui kiinni sulavasi ja äänettömästi. Hän itse puolestaan istui takaisin penkille nojaten päätään taaksepäin pehmeään selkänojaan ja sulki silmänsä. Hän tunsi Atlaksen nostavan jalkansa hänen viereensä penkille, mutta ei avannut silmiään. Hänestä tuntui, että taikaliemi ehkä alkoi vaikuttaa. Voi olla, että se oli vain toiveajattelua, mutta eikö puolet kaikkien lääkkeiden tehosta perustunutkin toiveajatteluun?

Avatessaan lopulta silmänsä ja laskiessa hiukan leukaansa hän huomasi Atlaksen katsovan häntä. Hänellä oli epämukava tunne, että tämä muisteli jotakin edellisestä illasta ja toivoi salaa, että pojan muistikuvat olisivat vähintään yhtä huterat kuin hänen – tai mielellään vielä huterammat. Etenkin hän toivoi, ettei tämä muistaisi mitään, mitä hän ei muistanut. Voi kun hän ei olisi sanonut tai tehnyt mitään tyhmää, mitä pitäisi katua. Hälytyskellot alkoivat kuitenkin soida Atlaksen kysyessä, muistiko hän mitään eilisestä. Hänen ajatuksensa laukkasivat jo keksien hyviä ja vähemmän hyviä selityksiä ja verukkeita, mutta Atlas siirsi etuhiuksiaan paremmin silmilleen ja olikin ilmeisesti kiinnostunut tuliviskipullon jälkimmäisen puolikkaan kohtalosta. Anthony huokaisi helpotuksesta. Siitä hänellä ei rehellisestikään ollut tietoa.

”Mmmmh… En minäkään”, hän vastasi vältellen taidokkaasti vastaamasta ensimmäiseen kysymykseen, ”joko se juotiin tai… tai se on siellä vieläkin. En… En oikein muista. Oli vähän kiire aamulla.” Väite oli täysin totta, sillä aamu Luihulehden toimituksessa oli ollut sellaista kaaosta, ettei hän todellakaan ollut ehtinyt miettiä siivoamista tai sitä, oliko pöydällä olleessa pullossa ollut vielä jotain vai ei. Hänellä oli ollut täysi työ yrittää löytää kravattinsa, villatakkinsa ja sukkansa, joista jälkimmäisimmästä hän ei tiennyt enää yhtään, miksi hän oli ne edes riisunut. Toivottavasti Atlaskaan ei muistanut. Toinen niistä sekä kravatti kuitenkin olivat nyt varmasti pullon seurana.

Villatakki onneksi oli löytynyt, sillä nyt hän pystyi työntämään kylmät sormensa sen taskuihin. Oikeanpuoleisessa taskussa hänen sormensa tapasivat paperia ja yhtäkkiä muisto iski hänen mieleensä kuin salama. Hän oli ennen päättäjäisjuhlaa kirjoittanut Atlakselle kirjeen, jonka oli tarkoittanut antaa tälle ennen kuin he eroaisivat King’s Crossin asemalla. Edellisen illan valossa hän ei kuitenkaan ollut enää varma, tahtoiko hän antaa sitä. Mitä jos hän oli sanonut tai tehnyt jotain, mikä asetti kirjeen sisällön jotenkin tulkinnanvaraiseen valoon?

”Entä sinä…? Muistatko… muistatko mitään sieltä… eilisestä?” Anthony päätyi esittämään varovaisen vastakysymyksen toivoen, ettei Atlas huomaisi hänen väistäneen tämän kysymystä.

((Tiedän, että sanoin, etten vastaisi tähän, mutta... :'D Itkunauran kyllä nyt tälle, kun oli taas niin tapahtumarikasta, mutta ehkä nämä sankarit voisi tästä kohtapuoliin johdattaa sinne unten maille - ellei Atlas keksi taas kysyä jotain! xD))
Anthony Underwood (Luihuinen, 1. vuoden jatko-opiskelija) (Avatar Ciarán)

I’m sorry - you hug me with all your strength
I let out a sigh past your shoulders
Tears rise up past your shoulders
But only I know how I look
Avatar
Atlas Ironwood
Muodoton möykky
Viestit: 606
Liittynyt: 1. Elokuuta 2015, 18:43
Tupa: Luihuinen

Re: Lähellä loppua

Viesti Kirjoittaja Atlas Ironwood »

Atlas ei voinut olla naurahtamatta kuivasti Anthonyn ilmaisulle "vähän kiire aamulla". Se oli niin suurta kaunistelua, että Anthony olisi voinut saman tien väittää Kalkkunan olevan nuori ja vetreä kuin niityllä hyppivä gaselli. Atlas oli herännyt Anthonyn virkoamisen merkkeihin puolta tuntia ennen sitä, kun heidän olisi pitänyt olla jo linnan ulkopuolella suuntaamassa junaan. Vaikka Atlas oli krooninen myöhästelijä, hän harvemmin myöhästyi auto- tai junakyydeistä tai muusta tärkeästä. Junasta myöhästyminen oli ollut sen verran lähellä, että Atlas oli vannonut, ettei enää ikinä olisi myöhässä mistään niin pahasti.

Koska Atlas ei ollut kaikkein terävimmillään, häneltä jäi huomaamatta, ettei Anthony vastannut lainkaan ensimmäiseen kysymykseen. Atlas ei kysyessään ollut uskonut, että edes Anthony muistaisi edellisestä illasta kovinkaan paljon. Hän ei olisi voinut tyhjentää loppua tuliviskipulloa kokonaan ja vieläpä seuraavana aamuna juosta junaan, joten Anthony oli mitä todennäköisemmin vähän auttanut pullon tyhjentämisessä. Ja vaikka Anthonyn sietokyky viskille olikin selvästi parempi, Atlas epäili, ettei se ollut lähelläkään Luihulehden edellisen toimituksen Ciarán O'Dwyerin ja Darianin Bringhamin viinapäätä. Tuskin Anthony muisti illasta sen enempää kuin hän itse, mikä oli omalla tavallaan aika helpottava päätelmä.

Anthony vastasi Atlaksen jälkimmäiseen kysymykseen ja jatkoi vastakysymyksellä. Atlas huokaisi. Jaa että mitä hän muisti...? Poika antoi katseensa vaeltaa vaunuosaston lattialla odottaviin matka-arkkuihin ja kitarapussiin, jota hän ei olisi unohtanut, vaikka krapula olisi ollut tuhat kertaa pahempikin.
"Muistan ainakin, että.... löysin banjon toimituksesta", Atlas aloitti, ja hänen suupielensä kääntyivät pieneen hymyyn banjoa muistellessa. Se oli ollut hieno soitin. "Jos en ihan väärin muista, taisin.... taisin jopa soittaa sitä ja.... anteeksi jos soittoni oli hirveää.... en ole soittanut banjoa... vuosiin. Varmaan viimeksi kaksitoistavuotiaana. En edes muista enää, opettelinko soittamaan Scruggs-tyylillä vai Clawhammerilla..... ei sillä, että sillä olisi mitään väliä, en varmaan eilen soittanut kumpaakaan kunnolla."
Atlas valui yhä syvemmälle matkustamon penkkeihin. Hänen juopposoittonsa ei ollut varmaan noudattanut kumpaakaan tunnetuimmista banjotyyleistä, vaikka hän oli opetellut niitä molempia joitakin vuosia takaperin. Atlas punehtui hiukan ajatellessaan, että hänen banjonsoittotaitonsa olivat varmaan hirveän ruosteessa, koska hän ei ollut koskaan edes opetellut sitä tosissaan. Toivottavasti Anthony ei ollut pitänyt soittoa aivan kamalana, vaikka tätä tuskin kiinnostaisi, millä tyylillä kieliä näppäiltiin.

"En... en hirveästi muista mitään tarkkaa sen banjon löytymisen jälkeen", Atlas jatkoi palatakseen asiaan. Hän sulki silmänsä ja yritti miettiä. "Mutta.... pelattiin ainakin jotain peliä ja.. en oikein muista mitään muuta." Atlas kohautti olkiaan. "....eikä sillä kai ole niin väliäkään. Ihme, että tyhjensimme tosiaan sen koko pullon."

Atlas avasi silmänsä uudelleen, kun juna saapui niittyiselle osuudelle. Niittyjen yllä pilvet liikkuivat nopeaan. Pilvien juoksu taivaankannen poikki piti katkeilevan mielenkiinnon yllä hetken aikaa, mutta pian silmät alkoivat painua uudelleen kiinni. Atlas luovutti ikkunasta tuijottelun ja nosti jalat Anthonyn penkiltä omalleen. Junan keinunta sai hänet edelleenkin hiukan huonovointiseksi, joten Atlas laskeutui penkeille kyljelleen ja veti koulukaavun peitoksi. Äiti varmaan valittaisi kaavun ryppyisyydestä, kun hän pääsisi kotiin, mutta sillä hetkellä valitus kiinnosti häntä yhtä paljon kuin kesäläksyjen tekeminen.

Vielä ennen nukahtamistaan Atlas ehti katua, että oli juonut puolet tuliviskistä, koska krapulan voimattomuus vei häneltä viimeiset tunnit Anthonyn kanssa junassa. Hän ei kuitenkaan tiennyt, mitä olisi sanonut tai tehnyt ja pelkäsi muutenkin alkavansa itkeä hetkellä millä hyvänsä, joten.... ehkä näin oli ihan hyvä. Hänellä oli vielä aikaa koko kesä ja seuraava vuosi ja --

((Ja näin Atlas on iloisesti unten mailla! :D))
Atlas Ironwood, 7.lk, Luihuisen emopallura & bändin kitaristi

I'll use you as a warning sign
That if you talk enough sense then you'll lose your mind
Avatar
Anthony Underwood
Peittoburrito
Viestit: 312
Liittynyt: 9. Maaliskuuta 2014, 11:29
Tupa: Luihuinen

Re: Lähellä loppua

Viesti Kirjoittaja Anthony Underwood »

Anthonyn toinen suupieli nyki väkisinkin hiukan ylöspäin Atlaksen mainitessa banjosta. Aivan. Hänkin muisti jotakin banjosta, mutta pelkästään jo ajatus Atlaksesta soittamassa banjoa oli hieman huvittava. Hän huomasi, että myös Atlas hymyili hiukan ajatukselle, mikä levensi aavistuksen verran hänen omaa hymyäänkin. Vielä huvittavampaa hänestä oli, että Atlas oli soittanut banjoa aiemmin joskus nuorempana. Hän ei tajunnut, mitä tämä oikein selitti scruggsista tai clawhammerista, mutta sillä tuskin oli onneksi mitään väliä.

”Se oli… se oli hauskaa”, Anthony lopulta totesi hymyillen Atlaksen valuessa alemmas junan penkillä, ”tarkoitan… pidin siitä.” Hänen täytyi vielä korjata sanomisiaan, koska ei halunnut, että Atlas ajatteli hänen pitäneen sitä hauskana eli huvittavana siksi, koska Atlas soitti niin huonosti. Hän oli tarkoittanut sitä enemmän mielessä hauskaa eli kivaa eli… hän oli tullut siitä iloiseksi. Mitä enemmän hän yritti muistella banjoepisodia, sitä enemmän hän siitä muisti. Hän oli melko varma, että Atlas oli myös laulanut. Tai ehkä hän oli vain kuvitellut sen? Atlaksella oli hyvä ääni. Jopa liikaa tuliviskiä nauttineena. Ainakin hänen kuvitelmissaan. Hän ei kuitenkaan viitsinyt sanoa laulamisesta mitään ääneen sen varalta, että se tosiaan oli ollut vain hänen kuvitelmaansa. Olisi noloa kertoa, että hän oli uneksinut Atlaksesta laulamassa.

Atlaksen kertomasta pelistä hän muistin vain pätkiä sieltä täältä ja kaikki loppu oi melko epäselvää. Hän muisti maanneensa sohvalla. Hän muisti itkeneensä. Hän muisti koulupuvun villapaidan kankaan sormissaan, muttei ollut varma, kenen se oli. Hän sulki hetkeksi silmänsä. Miksi hän oli ollut niin tyhmä? Hyvittääkseen Atlakselle omaa käytöstään juhlissa? Olikohan hän onnistunut edes siinä?

Anthony avasi silmänsä ja seurasi Atlaksen katsetta ulos ikkunasta niitylle. Pellot vilistivät ohi nopeaa vauhtia, ja sää oli miltei kesäinen. Hänen huomionsa kiinnittyi takaisin junan sisäpuolelle, kun Atlas siirsi jalkansa hänen viereltään omalle penkilleen ja valui kyljelleen makaamaan. Hän katsoi, miten tämä veti kaavun peitokseen, ja pojan silmät painuivat kiinni. Anthony siirtyi lähemmäs ikkunaa ja nojasi kyynärpäällään pieneen pöytään tuijottaen ulos. Atlas nukahti nopeasti, tai ainakin hän päätteli niin siitä, että tämän silmät pysyivät kiinni ja hengitys muuttui tasaisemmaksi. Toivottavasti nukahtikin, sillä pian silmiin nousevat kyyneleet sotkivat ulkona näkyvät pellot ja puut vihreänkellertäväksi suhruksi.

Hän pyyhki kyyneliä hihaansa ja yritti olla niiskuttamatta liian äänekkäästi. Sormet tapailivat villatakin taskuista nenäliinaa, mutta löysivät vain kirjekuoren. Hän puristi sen ryttyyn nyrkissään miettien kaikkea, mitä ei ollut pystynyt sanomaan eikä varmaan pystyisikään. Mutta onneksi oli vielä ensi vuosi… Vai olisiko? Hän vilkaisi toisella penkillä makaavaan Atlasta. Ehkä tämä löytäisi seuraavaksi vuodeksi jo jonkun toisen, paremman kaverin. Ehkä tämä tajuaisi kesän aikana hieman tilaa ja omaa rauhaa saadessaan, miten tyhmää ja huonoa seuraa hän oli. Miten rasittava. Mitä, jos Atlas ei syksyn tullen tahtoisikaan olla enää missään tekemisissä, mutta hän ei tajuaisi sitä ajoissa? Mitä jos tämä joutuisi sanomaan sen suoraan, kun hän ei tajuaisi pienistä vihjeistä?

Anthony veti syvään henkeä ja yritti pyyhkiä loput kyyneleet pois ja lopettaa itkemisen. Se ei varsinaisesti parantanut hänen oloaan eikä oikeastaan koko tilannetta muutenkaan. Sitä paitsi, olisi noloa, jos Atlas heräisi ja löytäisi hänet pillittämästä yksinään. Mitä hän edes selittäisi syyksi, kun tämä kysyisi, mitä hän itki? Että hänellä oli ikävä koulua? Toisaalta se varmaan kuulostaisi hänen suustaan melkein uskottavalta.

Ehkä olisi armollisempaa vain itsekin nukkua loppumatka. Ensin hän kuitenkin etsi matka-arkustaan koulupuvun housut ja käytti hyväksi Atlaksen tiedottomuuden tilaa vaatteiden vaihtamiseen. Varmuuden vuoksi hän tosin puki housut päälleen hameen alle ja riisui hameen vasta sen jälkeen. Miltä sekin olisi näyttänyt, jos Atlas olisi herännyt ja hän olisi ollut puolialasti!

Saatuaan hameen taiteltua mahdollisimman pieneen tilaan hän ujutti sen koululaukkuunsa polvisukkien, sukkahousujen, hiuspinnien ja muiden sekaan. Hän ei todellakaan tahtonut äitinsä löytävän mitään niistä, jos tämä taas alkaisi salamaakin nopeammin purkaa matka-arkusta pesuun meneviä vaatteita. Hän jätti kengät pukematta takaisin jalkoihinsa ja istui penkille nostaen myös jalkansa ylös. Kätensä hän kietoi polviensa ympärille ja yritti sitten tyhjentää mielestään kaikki turhat ajatukset kertaamalla mielessään Golpalottin lakeja.

((No niin. En tiedä, nukahtaako Anthony kokonaan (koska se olisi vastuutonta ja mitä jos kumpikaan ei heräisi perille saapumiseen ja sehän olisi aivan KAMALAA!!!!), mutta ööö, ainakin se on puolitiedottomana! xD Voidaan ehkä jossain kohtaa miettiä, että jatketaanko tästä vielä se hyvästelyvaihe vai jätetäänkö vain tähän?))
Anthony Underwood (Luihuinen, 1. vuoden jatko-opiskelija) (Avatar Ciarán)

I’m sorry - you hug me with all your strength
I let out a sigh past your shoulders
Tears rise up past your shoulders
But only I know how I look
Viestiketju Lukittu