Soppaa ja sydänsuruja

[Lucas Mac Fhionnlaigh]

//Rohkelikon tuvassa ja poikien makuusaleissa. Päivä on siis tiistai 13.10. jajaja odottelen tänne Sebastiania ja kanakeittoa. :D//

Lucas kurotti kättään peiton alta kohti yöpöytäänsä viitsimättä kääntää päätään sitä vertaa, että olisi katsonut, mihin kätensä tunki. Hänen oli kyllä ollut tarkoitus mennä päivälliselle, mutta sitten hän ei ollutkaan viitsinyt ja nyt hänellä oli nälkä. Hänen sormensa hapuilivat pöydältä ehjää suklaasammakkorasiaa, mutta tapasivat vain tyhjiä rasioita. Lopulta hänen oli pakko nostaa päätään sen verran tyynystä, että saattoi todeta pöydällä tosiaan olevan pelkkiä tyhjiä rasioita. Niitä oli ehkä reilut kymmenkunta. Ei kuitenkaan varmaan sentään kahtakymmentä. Pöydän kulmalla olivat rasioista tulleet suklasammakkokortit siistissä pinossa.

Hän siirtyi hieman lähemmäs sängynreunaa pysytellen kuitenkin edelleen vatsallaan ja avasi yöpöytänsä laatikon. Sekin oli tyhjä. Poika pamautti sen kiinni hiukan lujempaa kuin oli tarkoittanut ja hautautui takaisin peiton alle. Ei hänellä oikeastaan ollutkaan nälkä. Hän voisi mennä taas huomenna aikaisin aamiaiselle ja toivoa, ettei näkisi Hestiaa. Tytön ajatteleminen oli virhe, sillä siinä samassa hän näki tämän kasvot taas edessään ja tunsi huulet omillaan. Ne hävisivät vasta, kun hän iski päätänsä pari kertaa tyynyynsä. Hänen vatsassaankin oli outo tunne eikä se ollut tällä kertaa nälkä. Hän päätteli, että tämän täytyi olla sitä, kun ihmiset sanoivat, että vatsassa oli perhosia. Se tuntui ikävältä.

Lucas hautasi päänsä tyynynsä alle ja veti syvään henkeä, vaikka tyynyn alla raikkaasta ilmasta ei ollut tietoakaan. Hänen täytyisi ryhdistäytyä. Hän oli jättänyt jo kahdet huispausharjoitukset väliin. Se oli kahdet liikaa. Tänään hän oli ilmoittanut poissaolostaan Samanthalle vain pöllöllä, mutta saattoi kuvitella tämän tuomitsevan ilmeen. Mutta nyt sen lisäksi, ettei hän tahtonut nähdä Hestiaa – tai ketään muita luihuisia, jotka arvatenkin olivat nauraneet hänelle torstaista asti – häntä pelotti nähdä myös joukkueensa ja keksiä näille jokin sopiva selitys poissaololleen. Hän toivoi, ettei Gerald ollut sanonut näille mitään. Kaikki oli muutenkin jo tämän syytä, joten hän toivoi tämän tajunneen pitää edes leipäläpensä ummessa asiasta. Tapahtuneella oli ollut jo ihan tarpeeksi todistajia muutenkin.

[Sebastian Madison]

Sebastian pääsi tarjottimineen tupaan. Pari oppilasta ensimmäiseltä luokalta katsoi Sebastiania vähän kummastuneesti. Sebastian hymyili heille oikein aurinkoisesti ja laski tarjottimen pöydälle. Keitto oli tosissaan ehtinyt jäätyä. Nopeasti Sebastian loitsi keiton hyöryävän lämpimäksi. Poika tarkasteli tarjotinta samalla kun tunki taikasauvansa taskuun. Kaikki näytti oikein hyvältä ja herkulliselta.

Sebastian oli laatinut matkallaan suunnitelman. Sebastian olisi hyvin huolissaan Lucaksen flunssasta ja toi tälle siksi kanakeittoa. Sebastian katsoi kahta ekaluokkalaista hyvin huolestuneena.
"Onko tämä ilme tarpeeksi... huolestunut?" Sebastian kysyi ja koetti näyttää niin surkealta kuin mahdollista. Ekaluokkalaisten nyökätessä Sebastian hymyili heille kiitollisena ja otti tarjottimen.

Poika meni nopeasti Lucaksen makuusalin ovelle, koputti siihen ja astui sisään odottamatta vastausta.
"Lucas" Sebastian huhuili hiljaisella äänellä. "Kuulin ettet ollut treeneissä. Eikä sinua näkynyt syömässä... joten... kun olet noin kipeä niin toin sinulle ruokaa tänne, ettet näänny." Sebastian sanoi ja koetti kuulostaa hyvin huolestuneelta.

[Lucas Mac Fhionnlaigh]

Lucas yritti tyhjentää päätään typeristä ajatuksistaan, kun hän kuuli makuusalin ovelta koputuksen. Se tuskin oli kukaan hänen makuusalitovereistaan, koska nämä eivät olisi koputtaneet. Oliko O’Dwyer kannellut hänestä tuvanjohtajalle, kun hän oli lintsannut lennon tunnilta? Hän tosin ei oikein jaksanut uskoa, että vanhus olisi jaksanut kävellä portaita ylös ihan vain voidakseen etsiä häntä. Vanhan kääkän taktiikka olisi varmaan ennemminkin ollut vaikkapa odottaa seuraavaa huispausottelua, johon hän tietenkin kaikkien todennäköisyyksien mukaan ilmaantuisi paikalle. Onneksi heidän ensimmäinen ottelunsa ei ollut Luihuista vastaan.

Lucas ei vastannut mitään koputukseen vaan veti peiton paremmin päänsä yli, mutta siitä huolimatta hän kuuli oven aukeavan pian. Niin pian, että selvästi koputtaja ei ollut edes odottanut vastausta. Hän kuunteli tulijan askelia, mutta ne eivät kertoneet paljon muuta kuin sen, että ainakaan tulija ei ollut professori McGregor, sillä hän ei kuullut kävelykepin ääntä. Kauaa Lucaksen ei kuitenkaan tarvinnut tulijan henkilöllisyyttä arvailla, sillä pian Sebastianin ääni huhuili hiljaa hänen nimeään. No niinpä tietysti! Laittoivat johtajapojan asialle. Hän pidätti hengitystä kuullakseen, mitä poika oikein sanoi, koska ääni kuului peiton alle varsin vaimeana.

Lucaksen aivot kävivät pikavauhtia läpi vaihtoehtoja, kun Sebastian kertoi tulleensa tuomaan ruokaa, kun häntä ei ollut näkynyt treeneissä eikä syömässä. Tämä onneksi heitti myös ihan itse sairauskortin, johon Lucaksen täytyisi todennäköisesti turvautua. Eihän hänellä ollut mitään muutakaan hyvää syytä sille, että lintsasi tunneilta, jätti huispausharjoitukset väliin ja linnoittautui peiton alle. Flunssa? Ei, hänellä ei ollut mitään flunssan oireita. Vatsatauti? Ällöttävää. Eikä kyllä oireita siihenkään. Sen pitäisi olla jotain, mikä ei näy päällepäin… Kuten se ikävä tunne, joka hänellä oli rinnassaan ja vatsanpohjassaan. Ehkä hänen sydämensä oli rikki ja suolet solmussa. Mutta sitä hän ei voisi sanoa Sebastianille.

”Sebastian… Kiitos…”, hän aloitti hiljaisella äänellä vetäen samalla peiton pois päänsä yltä ja päänsä pois tyynyn alta, yrittäen esittää kuin olisi juuri herännyt, ”minulla on kauhea päänsärky.” Päänsärky oli aina hyvä syy, koska se ei näkynyt ulospäin eikä sen olemassaoloa voinut mitenkään todistaa. Hänen vanhempansa olivat tietysti lakanneet uskomasta hänen päänsärkyihinsä jo vuosikausia sitten, mutta Sebastianilla tuskin olisi mitään syytä epäillä häntä.

[Sebastian Madison]

Lucas kömpi peiton alta hetken kuluttua ja väitti, että tällä oli päänsärkyä. Ja pah!
"Jos huhut pitävät paikkansa, et sinä nyt päänsärystä jättäisi treenejä väliin." Sebastian tokaisi Lucakselle. "Ja vaikka sinulla olisi päänsärkyä, saisit hoidettua sen äkkiä sairaalasiivessä." Sebastian oli varma, että parantajilla oli joku tapa hoitaa päänsärkyä. Jästitkin pystyivät siihen, joten miksei se olisi ollut mahdollista myös täällä? Ei sillä, että Sebastian tietäisi kovin hyvin. Hänellä ei ollut tapana kärsiä päänsärystä. Ja vaikka hän saattoikin joskus siitä kärsiä, hän käytti jästilääkkeitä. Ihan vaan koska pystyi.

Sebastian meni lähemmäs Lucasta ja otti kasvoilleen huolestuneen ilmeen. Hetken mietittyään Sebastian istahti Lucaksen sängyn reunalle.
"Ihan tosissaan. Olen huolissani. Et ollut puolustamassa etsijöitä O'Dwyerin tunnilla saatika sitten ottanut hänen kehuja vastaan! Olit kuulemma tehnyt läksyt loistavasti." Sebastian sanoi. "Niin ja no, Sam kertoi ettei sinua ollut näkynyt huispauksessa hetkeen. Se nyt eniten huolestutti. Joten.. mitä ihmettä on tekeillä? Oikeasti." Sebastian kysyi Lucakselta. Sebastian toivoi saavansa Lucakselta mahdollisimman suoran vastauksen. Ihan vaan ettei joutuisi kauempaa huolehtimaan tämän olotilasta.

[Lucas Mac Fhionnlaigh]

Sairaalasiipi! Kirottu sairaalasiipi! Miksei hän ollut tullut sitä ajatelleeksi? Sebastian ei ilmeisesti ollut kovin vakuuttunut hänen päänsärkyesityksestään ja ainoa asia mikä häntä lohdutti oli se, että sairaalasiiven takia varmaan minkä tahansa muunkin sairauden valinta olisi ollut turhaa. Eli hän oli hävinnyt tämän taistelun jo alusta asti eikä tyhmän valinnan takia. Tai ehkä hän voisi väittää käyneensä sairaalasiivessä, mutta että yksikään parantaja ei ollut paikalla? Se ei ollut edes kovin kaukaa haettua. Sebastian varmasti uskoisi, koska oli todistanut sen ihan omin silmin jo ainakin kahdesti.

”Mutta… sinäkin sanoit, että olen kipeänä!”, Lucas kuitenkin vielä yritti, ”tarkoitan… olenkin. Enkä usko, että tätä saa parannettua sairaalasiivessä.” Viimeisen lauseen kohdalla hän hautasi kasvonsa takaisin tyynyynsä niin, että ääni vaimeni hiljaiseksi mutinaksi. Se ei ollut varsinaisesti vale. Se, mikä häntä oikeasti vaivasi, ei varmasti ollut parantajienkaan parannettavissa. Tosin toisaalta se ei myöskään ollut oikeastaan sairaus. Hän toivoi, että Sebastian vain jättäisi ruoan ja lähtisi, mutta pian hän tunsi, miten poika istahti hänen sänkynsä reunalle. Kasvot tyynyyn painettuna hän kuunteli, mitä tällä oikein oli sanottavanaan. Toivottavasti ei mitään moraalisaarnaa lintsaamisesta. Hän ei jaksaisi kuunnella. Sebastian ei kuitenkaan tahtonut valittaa lintsaamisesta vaan kertoikin huispaustunnista.

”Olinko?” Lucas ei voinut olla kysymättä ja nostamatta päätään tyynystä jokseenkin kiinnostuneena, kun Sebastian mainitsi, että O’Dwyer oli kehunut häntä ja hän oli kuulemma tehnyt läksynsä hyvin. Maininta etsijöiden puolustamisesta sai hänet tuntemaan pienen syyllisyyden piston rinnassaan, mutta toisaalta samalla hänestä oli jotenkin mukavaa, että Sebastian oli kaivannut häntä tunnille. Hän sen sijaan ei varsinaisesti yllättynyt siitä, että tämä oli kuullut hänen puuttumisestaan huispausharjoituksista siskoltaan. Tietysti Samantha oli mennyt vasikoimaan. Lucas makasi vatsallaan kyynärpäihinsä nojaten ja liu’utti oikean käden sormensa kerran avoimena olevien punaisten hiustensa läpi kuin se olisi voinut selvittää hänen ajatuksensa.

”En tiedä… Minä vain… En tiedä”, hän aloitti ja puri sitten huultaan tajutessaan, ettei hänen sanoissaan ollut mitään järkeä, ”halusin vain miettiä asioita.” Sekään ei varsinaisesti ollut valhe. Tai oli. Tai siis, hän ei todellakaan halunnut miettiä sitä asiaa, mutta oli kuitenkin miettinyt sitä ihan luvattoman paljon. Enemmänkin ongelma oli ehkä niin päin, että hän ei voinut olla miettimättä sitä ja siksi hänen oli pakko miettiä sitä ja siitä tuli ikävä ja rauhaton ja surkea olo.

[Sebastian Madison]

"Kuvittelin, että sinulla on joku supertaikatauti, jolle ei ole löydetty vielä parannuskeinoa." Sebastian sanoi kohauttaen olkiaan. Lucas varmaan pitäisi Sebastiania ihan idioottina kommentin jälkeen, mutta mitä väliä. Pojalle oli nyt tärkeintä saada Lucas ylös keinolla millä hyvänsä. Toisaalta, Sebastian tiesi, että oikeastaan kaiken sai parannettua sairaalasiivessä.

Lucas vaikutti kiinnostuneelta, kun Sebastian kertoi tämän saaneen kehuja läksyistä. Hyvä, että Sebastian sai pojan huomion edes jotenkin itseensä! Kehut O'Dwyerilta oli kyllä melko varma keino saada huomio. Etenkin kun mietti, miten edellinen tunti oli noilla kahdella mennyt edellisellä tunnilla.
"Joo! O'Dwyer ei olisi halunnut varmana myöntää sitä! Ehkä hän myönsikin vain siksi, ettet ollut paikalla" Sebastian tuumasi innoissaan Lucakselle. Varmasti tunti olisi ollut erilainen, jos Lucas olisi ollut paikalla. O'Dwyer ei olisi varmasti sanonut ääneen, että läksyt olivat Lucaksen osalta hyvin tehdyt!

"Tiedän, etten ole Roy, mutta puhu minulle." Sebastian katsoi ystäväänsä aidosti huolestuneella ilmeellä. "Haluan auttaa vain jos pystyn. Ei ole kovin hyvä, jos olet vain hiljaa ja makaat täällä." Sebastian sanoi tarkoittaen sitä. Oli nyt kyse mistä tahansa, Sebastian halusi auttaa parhaansa mukaan. Varmasti Lucas puhuisi mieluummin Royn kanssa, olihan kaksikko ollut varsin erottamaton Royn opiskellessa koulussa, mutta jos Sebastian voisi auttaa Lucasta edes vähän, se saattaisi saada Lucaksen ylös sängystä. Edes sen verran, ettei tämä jäisi jälkeen oppitunneiltaan enempää.

[Lucas Mac Fhionnlaigh]

”Olisikin”, Lucas mutisi, ”se olisi varmasti vähemmän ikävää.” Hän ei ollut oikein varma, millaista supertaikatautia Sebastian oikein mahtoi tarkoittaa eikä oikeastaan välittänytkään. Hänellä oli liian kiire rypeä itsesäälissä. Ja jotta hän voisi jatkaa sitä rauhassa, hänen täytyisi saada Sebastian häädettyä pois makuusalista. Mieluiten tietysti jollakin hyvällä verukkeella, koska ei hän tahtonut vielä suututtaa tätäkin ottaen huomioon, että hän oli jo enemmän tai vähemmän riidoissa Geraldinkin kanssa.

”No ei varmasti olisi halunnut!” Lucaksenkin oli pakko myöntää, sillä hänen oli edelleen melko vaikea uskoa, että O’Dwyer olisi kehunut häntä yhtään mistään. Tosin toisaalta, ei hänen esseensä nyt varmasti huonokaan ollut ollut. Hän oli keksinyt siihen harvinaisen paljon kirjoitettavaa melko helposti. Tosin mitäpä muutakaan sitä olisi voinut odottaa. Hän oli huispauskapteeni! Totta kai hän tiesi yhtä sun toista eri pelipaikoista ja siitä, mikä oli tärkeää missäkin pelipaikassa. Ja etenkin tietysti etsijän paikassa.

Yhtäkkiä makuusalin ilma tuntui perin tunkkaiselta ja hän tunsi halua vain napata luutansa ja lähteä lentämään. Hän tahtoi tuntea tuulen ihollaan ja vetää raikasta ulkoilmaa keuhkoihinsa. Sieppiä jahdatessa ei tarvinnut ajatella mitään muuta tarpeetonta. Lucas tahtoi nousta ylös ja avata ikkunan, koska tuntui siltä, että hän tukehtuisi kohta. Hän tuijotti suljettua ikkunaa ja meinasi jo refleksinomaisesti kurottaa kohti yöpöydällä olevaa taikasauvaansa, mutta muisti sitten taas, ettei se oikein toiminut.

Hän kuunteli, kun Sebastian vetosi häneen ja pyysi kertomaan, mikä häntä oikein vaivasi. Lucas ei katsonut poikaa päin, mutta tämän äänensävy kuulosti melko vakavalta ja huolestuneelta. Hän ei tosin ollut ihan varma siitä, olisiko puhunut tästä asiasta edes Roylle. Itse asiassa hän ei todellakaan olisi puhunut siitä Roylle. Ei mitään mahdollisuuksia. Sebastian sen sijaan… No… Ainakin Sebastian oli vaikuttanut suhtautuvat Luihuisiin vähemmän vihamielisesti kuin… monet muut.

Lucas ei enää kestänyt makuusalin painavaa ilmaa – josta hän tosin varmaan vain kuvitteli vähintäänkin puolet – vaan liukui pois peiton alta toiselta puolelta sänkyä kuin millä Sebastian istui ja käveli avaamaan sänkynsä vieressä olevan ikkunan. Raikas ja hiukan kylmä syysilma tulvi sisään makuusaliin ja pieni tuulenvire heilutti hänen hiuksiaan. Lucas veti syvään henkeä ja tähyili illan hämärään. Hän piti tästä makuusalista, koska ikkunasta oli suora näkymä huispauskentälle päin. Nyt siellä ei kuitenkaan näkynyt ketään.

Ilma alkoi kuitenkin pian tuntua liian viileältä hänen paljailla käsivarsillaan, joten hän käveli kohti sänkyä ja kumartui noukkimaan lattialta viininpunaisen hupparinsa, jonka hiha pilkisti esiin sängyn alta. Hän veti hupparin päänsä yli valkoisen t-paidan päälle ja lysähti istumaan sängylle vetäen pian jalkansa risti-istuntaan. Lucas katsoi arvioiden Sebastiania ja puri samalla huomaamattaan huultaan. Hänestä tuntui, että Sebastian ei kertoisi asiaa eteenpäin, jos hän uskoutuisi tälle, mutta… Se ei ollut mikään sellainen asia, josta hän oli tottunut puhumaan.

”Se on ihan typerää”, hän lopulta sanoi, ehkä enemmänkin vakuuttaakseen itsensä kuin Sebastianin, ”minä… tarkoitan, että… en vain ymmärrä Sylvanaa.” Okei. Vaikka se ei ehkä ollutkaan ihan se, mitä hän oli tarkoittanut sanoa, nyt se oli sanottu. Se nimi, jota hän oli vältellyt jo monta päivää. Hänen sydämensä hakkasi niin, että hän pelkäsi Sebastianinkin kuulevan. Ehkä koko koulu kuuli. Hän pyöritteli sormissaan hupparinsa toista narua ja katseli sitä kuin se olisi ollut huomattavasti mielenkiintoisempi asia kuin hänen sanansa.

[Sebastian Madison]

Lucas vaikutti siltä, että tämä haluaisi puhua jotain. Sebastian odotti kärsivällisesti, että Lucas avautuisi hänelle. Sebastian tosin alkoi olla huolissaan kanakeitosta, joka viileni hyvää vauhtia. Tietenkin Sebastian voisi lämmittää keiton vielä uudestaan, mutta poika ei ollut täysin varma onnistuisiko loitsu yhtä hyvin, etenkään jos Lucas kertoisi jotain todella ikäviä uutisia!

Lopulta Lucas sai jotenkin muotoiltua asiansa. Ja se koski ketäs muutakaan kuin Sylvanaa! Sebastian oli kuvitellut alusta asti, että kunhan Lucas myöntäisi pitävänsä Sylvanasta, loppu olisi helppoa! Sebastian vain... saisi nuo kaksi yhteen ja äkkiä. Kävikin toisin - Sebastian ei tiennyt mitä sanoa. Eihän Lucas edes ollut myöntänyt pitävänsä Sylvanasta, mutta siihen pojan kommentti viittasi. Hiljaisuuden jälkeen Sebastian lopulta vastasi.
"Hmm..? Meinaatko.. miksi hän ilkeilee sinulle jatkuvasti?" Sebastian kysyi. Hän halusi tarkennusta Lucaksen huoleen. Ilkeilyyn Sebastianilla oli kyllä vastaus. Sylvana takuulla oli ikävä Lucakselle sillä Lucas oli myös ikävä Sylvanalle. Varsinainen pariskunta. Mutta toisaalta... rakkaudesta se hevonenkin potki, vai miten se sananlasku menikään?

[Lucas Mac Fhionnlaigh]

Lucaksen sanoja seurannut hiljaisuus tuntui kestävän ikuisuuden. Sen aikana Lucaksella oli paljon aikaa pyöritellä asioita mielessään edestakaisin. Miltei yhtä paljon kuin hän pyöritteli hupparinsa narua sormissaan. Ikävä kyllä ajatukset olivat vain niitä samoja vanhoja, joita hän oli vatvonut jo monta päivää ja jotka kiersivät vain kehää. Hetken hän jo ajatteli, että Sebastian ei sanoisi mitään vaan he istuisivat siinä hiljaa ja kiusallisesti maailman loppuun saakka, mutta lopulta toinen poika avasi suunsa ja kysyi tarkoittiko hän sitä, miten Hestia oli hänelle aina ilkeä.

”Öööh…” Lucas aloitti, sillä hän ei varsinaisesti ollut odottanut tuota vastausta eikä ollut oikein varma, tahtoiko tarttua siihen vai ei, ”…en oikeastaan.” Eihän Sylvana sitä paitsi kai ilkeillyt hänelle yhtään sen enempää kuin hän itse ilkeili tälle ja muille Luihuisille. Tai enempää kuin Sylvana nyt tuntui ilkeilevän vähän kaikille. Mikä tosin oli ehkä jopa isompi ongelma kuin hänelle ilkeily, mutta siitä hän ei oikeastaan halunnut puhua Sebastianin kanssa.

”Tarkoitan… tiedätkö… Minä luulin”, Lucas yritti aloittaa, mutta sanat vain eivät tahtoneet tulla ulos hänen suustaan, kun koko juttu alkoi kuulostaa niin typerältä ja omahyväiseltä jo ennen kuin hän ehti edes sanoa sen. Sebastian näytti kuitenkin niin odottavalta, että hänen oli pakko jatkaa. Sitä paitsi, muuten hän ei varmaan saisi asiaansa koskaan sanottua ja sitten he tosiaan istuisivat maailman loppuun asti siinä sängyllä… kanakeiton kanssa. Eikä hän pääsisi ostamaan lisää suklaasammakoita.

”Luulin, että hän… ehkä… mahdollisesti… saattaisi, tiedäthän… pitää minusta”, Lucas lopulta sai kakistettua ulos ja selvitti sitten kurkkuaan jatkaakseen nopeasti huomattavasti katkerammalla ja pettyneemmällä äänensävyllä, ”mutta hän on vain todella ristiriitainen enkä ymmärrä enää yhtään mitään mistään ja hän varmaan vain nauraa minulle yhdessä kaikkien muiden luihuisten kanssa.” Lucas oli jo luopunut hupparinsa narun pyörittelystä ja väänteli nyt sen sijaan käsiään sylissään katse alas niihin luotuina kuin hän olisi vasta äsken tajunnut, että hänellä oli sormet.

[Sebastian Madison]

Vihdoin Lucas sai huolensa sanottua. Se ei ollut Sylvanan ilkeilyt vaan se, että Lucas oli ajatellut Sylvanan pitävän hänestä, muttei ollut enää varma siitä. Ja koska Lucas oli maassa Sylvanasta, tämä olisi myös varmistus sille, että Lucas piti Sylvanasta. Sebastian hurrasi mielessään. Vihdoin Lucas oli saanut myönnettyä Sebastianille tunteensa Sylvanaa kohtaan! Sebastian kuitenkin säilytti pokkansa.

"Tiedätkö. Minä en näkisi mahdottomana ajatuksena, että Sylvana pitäisi sinusta. Miksi kuvittelet, että hän vain.. nauraisi sinulle?" Sebastian kysyi. Lucaksessa ei ollut nyt järkeä. Eihän Sylvana ollut tehnyt mitään Lucakselle hetkeen. Ellei Sebastianilta ollut mennyt jotain ohi. Ellei... pullonpyöritys! Sylvana oli kuiskannut jotain Lucaksen korvaan ennen lähtöään. Jotain sellaista, mistä Sebastian ei tiennyt mitään. Lucas oli käyttäytynyt oudosti sen jälkeen. Varsin hiljaisesti ollakseen Lucas. Ei kai Sylvana ollut mennyt sanomaan jotain todella typerää! Kuten haukkumaan Lucaksen suutelutaitoja! Vähemmästäkin alkaisi harmittaa. Etenkin jos oli ihastunut siihen, ketä suuteli.