Korpparilohtu

[Amalie Morgenstern]

//Tähän peliin siis odotellaan Haroldia

Sairaalasiipi? Amalie mietti, kuinka ihmeessä hän sinne päätynyt. Oliko hän…? Ei, ei kai sentään. Miksi hän ei kyennyt lainkaan muistamaan, kuinka hän oli sairaalasiipeen päätynyt? Amalie nousi istumaan vuoteella ja etsi katseellaan kellon. Puoli viisi, sanoi kello. Mutta oliko nyt aamu vai ilta? Mikä päivä oli?
Amalie alkoi kaivelemaan muistiaan, viimeisiä asioita, joita muisti. Hän oli ollut kirjastossa lukemassa erästä hyvin mielenkiintoista teosta taikuuden historiasta, kun herra Jansen oli huomannut hänet hyllyllä ja käskenyt poistumaan. Hän oli tietenkin poistunut, vietyään kirjan ensiksi takaisin paikalleen, hieman pettyneenä sillä ei ollut ehtinyt lukemaan kirjaa loppuun. Hän oli ollut matkalla takaisin tupaan, mutta ei ollut päässyt kovinkaan kauaksi kirjastosta, kun… Kun mitä? Hän ei saanut päähänsä, mitä oli sen jälkeen tapahtunut. Kuin jokin estäisi pääsyn sen jälkeisiin muistoihin. Amalie huokaisi ja asettui takaisin makuulleen vuoteella, ehkä asiat palautuisivat mieleen kun hän nukkuisi hetken. Ja niiden ajatusten kanssa hän sulki silmänsä.

Herätessään Amaliesta tuntui oudolta. Missä vaiheessa hän oli nukahtanut? Missä ihmeessä hän nukkui? Vuode ei tuntunut lainkaan omalta. Hän avasi silmänsä ja katsoi ympärilleen. Sairaalasiipi? Kuinka minä tänne päädyin? Amalie mietti, kykenemättä lainkaan muistamaan, miksi oli sairaalasiivessä. Amalie nousi istumaan vuoteella ja etsi katseellaan kellon. Varttia vaille viisi, sanoi kello. Mutta oliko nyt aamu vai ilta? Mikä päivä oli?

[Harold Benson]

//Runot löytyvät täältä.

Harold oli kuullut miten Morgenstern oli joutunut yhden pilan kohteeksi ja siten päätynyt sairaalasiipeen. Poika ei oikein tiennyt miten asiaan tulisi suhtautua, sillä se oli oikeasti ollut aika tyhmä ja hieman julma pila. Hän ei kuitenkaan ollut aivan suorassa yhteydessä siihen, mikä oli aika onnekasta, mutta hän kyllä tunsi sen takana olleet tyypit – osa oli jopa hänen kavereita.

Päivän viimeisen oppitunnin jälkeen Harold lähtikin korpinkynnen oleskeluhuoneesta kohti sairaalasiipeä, sillä Morgenstern oli myös hänen kaverinsa ja hän koki olevansa ainakin hieman vastuusta toisten tekemästä tyhmästä jutusta. Olihan hän itsekin tehnyt yhtä jos toistakin hieman hölmöä, mutta ei nyt mitään sellaista, jonka vuoksi jouduttaisiin sairaalasiipeen.

Korpinkynteläisten kesken oli jo jonkin aikaa ollut sellainen tapa, että toisen päätyessä sairaalasiipeen toiset toisivat piristykseksi koulukirjoja ja läksyjä. Harold ei oikein ihan ollut kyseisen toimintamallin ystävä, mutta hän oli kuitenkin pyytänyt yhtä Morgensternin kanssa samassa makuusalissa olevaa tyttöä antamaan hänelle Morgensternin sen päivän koulukirjat. Oli aika kätevää, että Harold taisi olla kaikilla samoilla tunneilla kuin Morgenstern joten tyttö saisi kaikki läksytkin. Poika oli koostanut ne yhteen yhdelle pergamentin palaselle, minkä oli laittanut päällimmäisen kirjan kansien väliin, juuri sinne missä runotkin olivat.

Runojen kirjoittaminen sairaalasiivessä oleville ei tuntunut olevan suosittu tapa tai ainakin Harold joutui useamman kummeksuvan katseen alaiseksi, kun oli ruokatunnilla niitä raapustellut. Takkutukan tosin piti koulun gaalassa esittää joku runo, joten oli vain parempi jos pääsi jo aiemmin jotain kirjoittamaan. Se oli yksi niistä hauskoista jutuista, mitä Haroldin kaverit olivat keksineet leikkimieliseksi rangaistukseksi siitä että hän oli lupaa kysymättä suostunut tekemään yhteistyötä teatterikerhon Ace Keurongin kanssa. Ei hän siitä kuitenkaan sen enemmän välittänyt ja ehkä Morgenstern jopa pitäisi hänen nopeasti kehitellyistä runoista.

Poika sai sairaalasiipeen johtavan oven toisella kädellä auki ja astui sisälle huoneeseen hieman epävarmasti, sillä hän ei tarkalleen ottaen tiennyt millaisessa kunnossa tyttö oikeasti oli. Nopealla vilkaisulla Harold tunnistikin Morgensternin istuvan yhdessä sängyssä ja suuntasikin sitten tätä kohti. ”Mm.. hei Morgenstern, tässä olisi nämä”, poika totesi hieman hymyillen tytölle samalla, kun yritti asettaa kirjapinon sängyn vieressä olevalle pienelle pöydälle. ”Miten voit?” Harold kysyi kääntyen vasta nyt kunnolla katsomaan tupatoveriansa.

[Amalie Morgenstern]

Kesken pohdintojensa Amalien kuuli sairaalasiiven oven käyvän ja suuntasi katseensa tuonne. Hän tunnisti saapujan melko nopeasti omasta tuvastaan olevaksi kaverikseen, Haroldiksi, ja tervehti tuota. ”Kiitos,” Amalie sanoi, katsellen kirjapinoa. Kirjoista päätellen oli torstai, mikä tarkoitti sitä, että hän oli luultavasti ollut tajuttomana sairaalasiivessä vuorokauden.

”Voin oikein hyvin, kiitos”, Amalie vastasi hymyillen esitettyyn kysymykseen. Ja kyllähän Amalie tunsi olonsa oikein hyväksi. ”Tuota…” tyttö aloitti hieman epäröiden. ”Tiedätkö, miksi minä olen täällä?” kysyi hän kysymyksen, jota oli miettinyt heräämisestään saakka. Kyllä ainakin jonkin juorun olisi tullut kulkea korpinkynsienkin korviin tässä ajassa. Amalieta todellakin kiinnosti tietää, että mitä hänelle oli oikein käynyt kirjastosta poistumisen jälkeen.

Amalie yritti katsella, josko huoneessa olisi jossakin parantaja, joka voisi päästää hänet jo pois siivestä. Silloin Harold olisi tuonut läksyt hänelle turhaan, mutta onhan se paljon mukavampi niitä omassa tuvassa tehdä kuin sairaalasiivessä. Mutta parantajia ei sillä hetkellä näkynyt.

[Harold Benson]

Morgenstern sanoi voivansa oikein hyvin, minkä vuoksi Harold olikin aika helpottunut. Tyttö ei muutenkaan näyttänyt tupatoverin mielestä niin surkealta kuin hän oli aiemmin toisten puheiden perusteella päätellyt. Ehkä se johtui Morgensternin lyhyydestä ja muutenkin oletettiin että tytöt olisivat enemmän alttiita onnettomuuksille, mutta siihen takkutukka ei oikein uskonut. Morgenstern taisi kuitenkin olla lyhempi ja muutenkin pienempi kuin ne rohkelikot.

”Joo, tiedän”, Harold vastasi totuudenmukaisesti tytön kysymykselle, sillä hän oikeastaan tiesi miten ja miksi toinen oli päätynyt sairaalasiipeen. Takkutukka ei kuitenkaan oikein tiennyt miten Morgenstern suhtautuisi asiaan ja kuinka perusteellista selontekoa tämä halusikaan. Ei varmaan kannattaisi kuitenkaan kovin tarkkaan mitään sanoa, sillä eihän hän nyt oikeasti tiennyt kuinka hyvässä kunnossa toinen oli. Ei se tarkoittanut sitä, että jos toinen tunsi olonsa hyväksi että parantajatkin olivat sitä mieltä. Tyttöhän voisi reagoida vahvastikin tuohon tapaukseen eikä poika kuitenkaan tuntenut tätä niin hyvin että haluaisi joutua jonkin vahvan reaktion todistajaksi.

Harold viivytteli kuitenkin hieman vastauksensa kanssa, minkä aikana tarkisti, ettei kukaan muu tarpeeton ollut kuuloetäisyyden päässä. ”Niin siis… jouduit vahingossa noiden yksien pilan kohteeksi”, takkutukka kertoi varovasti tytölle tarkkaillen häntä. Haroldilla ei oikeastaan ollut mitään takeita siitä, että toinen oli vahingossa joutunut rohkelikkojen pilan kohteeksi mutta se vain kuulosti paremmalta. Olisihan se aika surkea juttu jos Morgenstern oli suorastaan valittu pilan uhriksi. Eivät rohkelikot sentään niin julmia ole tai ei ainakaan Haroldin kavereina olevat rohkelikot.

[Amalie Morgenstern]

Amalie otti mukavamman istuma-asennon vuoteella ja kallisti päätään, odottaen jatkoa, Haroldin kerrottua tosiaan tietävänsä, mitä oli tapahtunut. Vaikka poika viivyttelikin vastauksen kanssa, ei Amalie yrittänyt lähteä utelemaan enempää, luottaen toisen jatkavan edes jotenkin. Ja niinhän tuo jatkoikin, vaikkakin ei kovinkaan paljoa asiaa valottavaksi. ”Pilan?” Amalie totesi kysyvään sävyyn. Millainen pila oikein oli ollut, kun se oli saanut hänet sairaalasiipeen? Oli Amalie nyt ennenkin joutunut pilojen kohteeksi, mutta ei nyt yksikään pila ollut sentään sairaalasiipikuntoon häntä saanut. ”Rohkelikkojen pila?” Amalie kysyi, mietittyään hetken. Ei minkään muun tuvan jäsenet yleensä saaneet niin typeriä pilaideoita, että joku joutuisi sairaalasiipeen kuin enintäänkin hetkeksi.

Amalie käänsi katseensa jälleen saamiensa läksykirjojen kasaan. ”Tapahtuiko tänään tunneilla jotain tärkeää tai jotain?” tyttö kysyi, toivoen ettei ollut menettänyt sairaalasiivessä ollessaan mitään erityisen tärkeää. Tai mielenkiintoista, jotain sellaista mitä oppitunneilla ei yleensä tapahtunut.

[Harold Benson]

Harold nyökkäsi uudelleen, kun Amalie hieman kysyvästi toisti sanan pila. Hän ei oikeastaan haluaisi nyt mitenkään puhua ja mennä yksityiskohtiin siitä pilasta, sillä kaikkea hän ei siitä tiennyt. Eihän hän nyt ollut suoraan osallisena pilaan taikka seurannut sitä silmä tarkkana sivusta, ei. Jos hän olisi ollut lähempänä niitä rohkelikkoja ja olisi ollut tietoisempi siitä suunnitelmasta, hän olisi tietenkin ottanut sen järkevän aikuisen roolin ja käskenyt heitä lopettamaan tuollaisten tyhmien juttujen suunnitteleminen. Ehkei ihan niin jyrkästi, mutta sovittelevasti ja hänen kavereina olevat rohkelikot olisivat varmasti lopettaneet sen. Haroldhan sentään oli korpinkynsi ja siten hän varmaan tiesikin heitä paremmin. Hänen olisi ehkä jo aiemmin pitänyt kieltää tuollainen toiminta niiltä, vaikkei mikään valvojaoppilas ollutkaan.

Amalien arvatessa kyseessä olevan juurikin rohkelikkojen pila Harold irvisti hieman, mutta nyökkäsi uudelleen. Poika ei oikein tiennyt, mistä toinen oli sen heti arvannut ehkä hänen käytöksestään tai siitä, ettei hän ollut sen enemmän siitä kertonut. ”Niiden parin tyypin hölmöilyä”, takkutukka lisäsi hieman synkästi mainitsematta kuitenkaan ketään nimeltä. Rohkelikot saisivat itse käydä sitten pyytämässä Amalielta anteeksi ja myöntämässä tekonsa. Harold voisi kyllä myös käydä painostamassa siihen, sillä koki olevansa jo enemmän kuin osasyylinen siihen ja vaihtoi hieman vaivaantuneena painoansa toiselle jalalle.

Tyttö kuitenkin onneksi vaihtoi sitten puheenaihetta, sillä oli ehkä havainnut miten vähän Harold halusi pilasta puhua. ”No v.i.p. – kokeista taas puhuttiin hieman, mutta kirjoitin kyllä jotain tärkeältä kuulostavia asioita ylös niistäkin”, poika totesi ja käveli takaisin kirjapinon luokse, jonne oli sen laskenut. ”Kokosin ne yhteen”, Harold vielä selitti avattuaan päällimmäisen kirjan kannen ja otettuaan siellä olleet pergamentin palaset käteensä. ”Tässä”, ojentaen ne sitten varovasti Amalielle yrittäen vielä päätellä jotain tämän voinnista.

Poika vilkaisi vielä hieman ympärille sairaalasiivessä varmistaen, että paikalla olisi tarpeen vaatiessa joitakin ammattihenkilöitä. ”Olin ehkä hieman osasyyllinen siihen… pilaan, anteeksi”, Harold sitten vielä myönsi mieltänsä kalvavan ajatuksensa hieman hiljempaa tytölle. Se oli kyllä totta, sillä hän olisi voinut halutessaan ehkä estää sen ja kaiken muun eikä Amalie sitten olisi sairaalasiivessä ja siten ollut poissa tunneilta eikä hän sitten olisi alunperin lähtenyt sairaalasiipeen tapaamaan tyttöä. Poika yritti vielä hymyillä vaisusti Amalien ohitse, sillä ei oikein halunnut suoraan nähdä tämän reaktiota.

[Amalie Morgenstern]

Amalie seurasi Haroldin ilmeitä ja reaktioita, odotellessaan tuon vastausta. Jo ennen pojan sanoja hän tiesikin, että oli ollut oikeassa, että se oli rohkelikkojen pila. Kuten hän oli ajatellutkin, ei kukaan muu kuin rohkelikko voisi saada päähänsä niin idioottimaista ideaa. Paitsi ehkä Melenk. Ja Melenk olisi sentään hänelle kertonut, jos olisi ollut jotain tekemässä, vaikka ei muista välittäisikään. Sen verran hänkin osasi tuntea kiitollisuutta.

Haroldin kertoessa tunneilla käytyä, Amalie nyökytteli päätään. Hän otti vastaan pojan ojentamat pergamentin palaset ja alkoi tutkailemaan niitä tietääkseen, mitä häneltä olikaan jäänyt välistä. Mutta kaikissa ei ollutkaan läksyjä vaan runoja. “Oh…” Amalie totesi, lukien sitten runon. “Tämä on… kiva”, hän totesi, nostaen katseensa pergamentista. “Kiitos”, hän lisäsi vielä hymyillen.

Haroldin kertoessa olevansa luultavasti osasyyllinen Amalien sairaalasiivessä oleskeluun, löivät tytön aivot tyhjää, eivätkä ne kertoneetkaan hänelle, kuinka hänen tulisi tietoon reagoida. Hän siis teki ainoan, mitä kykeni ilman aivojen yhteistyötä ja yritti löytää viuluaan jostakin läheltä. “Missä minun viuluni on?”

[Harold Benson]

Haroldin epäonneksi Amalie ei sitten kuitenkaan millään tavalla sanoin reagoinut ja ottanut kantaan hänen tunnustukseen. Hän mielessään sätti itseänsä siitä, ettei ollut katsonut tyttöä sillä hetkellä ja nähnyt oliko tämä edes kuullut hänen sanansa. Olihan hän sentään puhunut aika hiljaa ja ehkä pila oli vaikuttanut jotenkin yllättävästi myös Amalien kuuloaistiin.

Harold nosti katseensa takaisin tyttöön tämän kysellessään viulunsa perään. Hän kyllä tiesi, että toinen soitti viulua, mutta miksi tämä kyseli sen perään. Vai oliko viulukin joutunut pilan kohteeksi? Harold kohautti hieman olkapäitään ja vilkuili ympärilleen viulun varalta, vaikka olikin aika varma siitä, ettei viulukaan olisi sairaalasiivessä. Sängyn alla se ei ainakaan ollut eikä sen vieressä eikä tuolilla.

”Voin käydä kysymässä missä sinun viulusi on”, Harold totesi pintapuolisen etsinnän jälkeen ja lähti astelemaan kauempana näkemäänsä parantajaa kohti. Näytti tosin siltä, että parantajalla oli riittävästi tekemistä yhden vaaleansävyisen sermin kanssa, mutta kai tämä yhteen kysymykseen ehtisi vastaamaan. Harold vilkaisi vielä olkansa yli, että Amalie oli varmasti vielä sängyssä, kiirehtien sen jälkeen parantajan luokse. Hän kyllä toivoi hartaasti, ettei viulu ollut sotkeentunut mitenkään pilaan ja olisi nyt rikki tai tosi surkeassa kunnossa.

//Loppu hyvin, kaikki hyvin!